Onko Tessalonikalaiskirje Vanhassa testamentissa? Miksei kristitty voi käydä ennustajalla? Virossa aktiiviseurakuntalaisetkin saattavat olla tietämättömiä kristillisen uskon perusteista eikä moni lue Raamattua koskaan. Raamattukoulutuksen parissa työskentelevällä lähetystyöntekijä Liisa Rossilla riittää sen vuoksi työsarkaa.
Syksyllä 2016 avajaisiaan viettäneen Kokkolan Armon kappelin eteisessä esitettiin kysymys: ”Liisa, lähdetkö ensi syksynä Viroon?”
Liisa Rossin olisi oikeastaan tehnyt mieli vastata lähetysjohtaja Pekka Huhtiselle, että ”en varmana lähde”. Hän oli kotiutunut Kokkolaan ja tehnyt kuukausien ajan hartiavoimin töitä hengellisen kotinsa uusien toimitilojen hyväksi yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa. Toisaalta vetovoimatekijöiden lisäksi oli myös työntäviä: Rossi työskenteli tilitoimistossa, sillä ei ollut löytänyt teologin koulutusta vastaavaa työtä.
– Olin työhöni ihan kypsänä. Olin päättänyt, että Armon kappelin avajaisten jälkeen alan etsiä uutta työpaikkaa. Ajattelin, että teen tätä työtä vain siihen asti, että löydän jotain mielekästä. Siinä mielessä päätös lähteä oli aika helppo.
Kokkolasta oli lähdetty ennenkin, viimeksi edellisenä vuonna, jolloin Kirsi Vimpari pakkasi laukkunsa ja muutti Viroon lähetystyöhön.
– Onneksi Kokkolan yhteisössä ihmisiä on paljon. Mikään ei kaadu siihen, että joku lähtee. Tiesin, että joku muu ottaa minun hommani.
– Palmun Pasi (Kokkolan yhteisön pastori) kyllä harmitteli, että ”ensin lähti Kirsi, sitten lähdet sinä. Kuka lähtee seuraavaksi?”
Seuraavaksi lähti Palmu itse, joka aloitti lähetystyön maahanmuuttajien parissa Saksassa vuonna 2022.
Epävirolaisen lämmin vastaanotto
Tänä syksynä tuli kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun Liisa Rossi muutti Rakvereen, satakunta kilometriä Tallinnasta itään. Viime viikkoina siitä ovat muistuttaneet ruudulle pompsahtelevat Facebook-muistot. Ensimmäisten kentällä tehtyjen päivitysten tunnelma on haikea.
– Ensimmäisenä iltana itkin, niin kuin kaikki lähetystyöntekijät. Alku on aina karu, Rossi muistelee.
Viro oli Rossille tuttu maa paitsi Kirsi-ystävän myös Evankelisten opiskelijoiden vuonna 2009 Viroon tekemän aktion kautta. Lähetyskurssilla hän oli ilmoittanut, ettei halua ”mihinkään kuumaan maahan”. Vaihtoehdoiksi jäivät siis Venäjä ja Viro, joista vain jälkimmäiseen tarvittiin uusia lähettejä.
Virolaiset tunnetaan yhtä pidättyväisinä kuin pohjoinen sukulaiskansansa – ja Rossin mukaan ”vielä vähän ekstraa päälle”.
Neuvostoaika lisäsi epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. Etäisyys ja kulissien ylläpito on tärkeää.
Rakveren seurakunnassa vastaanotto oli kuitenkin epävirolaisen lämmin.
– Ehkä Jumala tiesi, että tarvitsin sitä, jotta pystyisin asettumaan uuteen tilanteeseen.
Tuleeko Venäjä tännekin?
Vaatimus moitteettomasta julkisivusta saattaa vaikuttaa myös siihen, miten virolaisessa yhteiskunnassa suhtaudutaan kristinuskoon ja kristittyihin.
– Rakveressa rippikoululaiset kertoivat, että ystävät olivat huolestuneet heistä, kun kuulivat heidän menneen rippikouluun. Eihän tavallinen pärjäävä ihminen tarvitse kirkkoa? Onko teillä jokin kriisi? Rossi kuvaa.
Virolainen yhteiskunta on elänyt eräänlaisessa kriisissä sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Viron itsenäisyyspäivänä.
– Silloin tajuttiin, että tämä on merkki meille. Päivämäärää ei ole valittu sattumanvaraisesti, Rossi muistelee.
– Ensimmäiset viikot ja päivät olivat akuutin kriisin aikaa, ja moni mietti, onko Venäjä tulossa myös tänne. Keväällä seurakunnat järjestivät rukoushetkiä rauhan puolesta, tosin samaan aikaan Facebookissa tuli vastaan ”Kokoonnutaan yhdessä meditoimaan maailmanrauhaa” -kutsuja.
Rossin mukaan virolaiset eivät lopulta juurikaan etsineet apua kirkosta Ukrainan sodan vuoksi eikä sota näytä vaikuttaneen ihmisten asenteisiin kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan.
– Paitsi tietysti Venäjän ortodokseja kohtaan, Rossi hymähtää.
Mistä löytyy rauha?
Virolaiset ovat suomalaista konservatiivisempia. Hallitus runnoi hiljattain eduskunnassa läpi sukupuolineutraalin avioliittolain, mutta Rossi arvioi, että mikäli laista olisi järjestetty kansanäänestys, tulos olisi ollut toisenlainen.
Luterilainen kirkko on yhteiskunnassa tärkeä arvovaikuttaja, vaikka väestönlaskennassa vain noin seitsemän prosenttia kansasta määrittelee itsensä luterilaiseksi. Jäsenmaksua maksavia on vielä vähemmän: noin 1,5 prosenttia väestöstä.
– Arkkipiispalla on julkisessa keskustelussa suurempi ääni, kuin mitä kirkon koosta voisi päätellä. Hänen joulusaarnansakin julkaistaan Postimees-lehden nettisivuilla joka joulu.
– Hesari tuskin julkaisee Suomen arkkipiispan saarnoja, Rossi heittää.
– Moniin paikallisiin tapahtumiin kuuluu kutsua luterilaisen kirkon pappi, joka saattaa siunata koulun tai järjestön lipun. Tietty kulttuurinen sidos saattaa vaikuttaa jopa vahvemmalta kuin Suomessa. Ehkei siitä ole tarvetta tehdä samanlaista irtiottoa, koska kristillinen perinne oli välillä poissa näkyvistä.
Neuvostoaikana kasvaneet suhtautuvat kristinuskoon eri tavalla kuin vapaassa Virossa syntyneet.
– Keski-ikäisiin ja sitä vanhempiin on istutettu kristinuskoa kohtaan vihamielisyys tai ainakin negatiivinen asenne. Nuorille virolaisille kristillinen usko on niin vieras ja niin marginaalissa, että suhtautuminen kristinuskoon voi olla neutraalimpi tai jopa avoimempi. Ajatellaan, että kristillinen usko ja kirkko kuuluvat virolaiseen kulttuuriin ja kirkkorakennus koetaan paikaksi, josta voi tulla etsimään mielenrauhaa.
– Tietysti toivon, että he saisivat siellä kuulla myös evankeliumin, koska oikea rauha löytyy siitä, ei rakennuksesta.
Horoskooppeja, ennustajia ja enkeliviestejä
Viron luterilaisessa kirkossa kaikki toiminta on pappisvetoista, ja seurakunnan työ on usein paimenensa näköistä. Seurakunnalla on tavallisesti palkattuna työntekijänä vain yksi pappi, eikä hänkään yleensä työskentele kokoaikaisesti vain yhdessä seurakunnassa.
Nuorisotyö on ”ulkoistettu vapaille suunnille, koska ne tekevät sen niin hyvin”, kuten Rossi asian muotoilee. Luterilaisessa kirkossa nuorisotyön perinne katkesi neuvostoaikana, jolloin lapsi- ja nuorisotyö oli kielletty ja sitä tehtiin vain maan alla, eikä toiminta ole sittemmin elpynyt.
– Niitä luterilaisia pappeja, jotka innostuvat nuorisotyöstä, on aika vähän, eikä nuorisotyöntekijöitä ole lainkaan. Papit ajattelevat usein, että nuoret voivat huolehtia toiminnasta itse, jolloin monet luterilaiset nuoret siirtyvät vapaisiin suuntiin, sinne missä muutkin nuoret ovat.
Virolaiset ovat tunnetusti taikauskoisia, ja uushenkisyydelle löytyy kannattajia kaikista ikäryhmistä.
– Horoskoopit, ennustajat ja enkeliviestien välittäjät ovat suosittuja.
Uushenkisyyttä esiintyy myös kristittyjen keskuudessa.
– Monilla on vaikeuksia hahmottaa, mikä sopii yhteen kristinuskon kanssa, mikä ei. Tämä johtuu opetuksen puutteesta. Monessa seurakunnassa ainoa toimintamuoto on jumalanpalvelus, ja koko käsitys kristillisestä uskosta pitäisi poimia saarnoista, Rossi selittää.
Raamattuopetusta tarvittaisiin kipeästi lisää – ja se on tärkein syy, miksi Liisa Rossi on Virossa lähetystyössä.
Viron oma Norvanto
”Onko Tessalonikalaiskirje Vanhassa vai Uudessa testamentissa”, kysyi eräs vuosikymmeniä seurakunnassa aktiivisena toiminut henkilö raamattupiirissä.
Liisa Rossi on törmännyt monta kertaa siihen, että virolaiset kristityt eivät välttämättä lue Raamattua eivätkä tunne sitä juurikaan.
– Monet ajattelevat, että se on niin vaikea kirja, ettei sitä voi ymmärtää, Rossi kertoo.
Vaikka peruskertomukset olisivat tuttuja, niiden merkitystä ei ehkä käsitetä. Rossi on pitänyt seurakunnissa kurssia, jossa käydään koko Raamattu läpi tiivistetysti, jotta ihmiset hahmottaisivat sen, että kirjassa on alusta loppuun perusjuoni ja Jumalalla sama pelastussuunnitelma ensilehdiltä alkaen.
– Monelle tulee isona yllätyksenä, että Jeesuksesta ennustetaan paljon jo Vanhassa testamentissa eikä hän vai yhtäkkiä ilmesty tyhjästä Uuden testamentin puolella.
Monet papit ovat työssään niin kiireisiä, etteivät he välttämättä ehdi itse pitää raamattutunteja. Silloin Rossi tulee avuksi, mutta ei hänkään kaikkialle repeä. Tarvetta olisi enempään.
– Tietysti ne papit, jotka minua kutsuvat opettamaan, pitävät todennäköisesti itsekin raamattuopetusta tärkeänä ja tekevät sitä itsekin. He ovat saaneet seurakuntalaisiin tartutettua halun oppia.
On valitettavasti myös toisenlaisia pappeja. Sellaisia, jotka eivät pidä Raamatun opettamista tärkeänä – ja myös niitä, jotka eivät halua, että seurakuntalaiset käyvät raamattupiirissä.
– Joissain seurakunnissa papit ajattelevat, etteivät ihmiset voi kokoontua keskenään, koska he voivat saada päähänsä vaikka minkälaisia ajatuksia.
– Toisaalta vaikka pappi antaisikin ihmisten kokoontua, seurakuntalaiset saattavat itse ajatella, että paikalla pitäisi olla pappi, koska he eivät tiedä tarpeeksi. He kaipaavat sitä, että joku toinen kertoo oikeat vastaukset ja pappiskeskeisessä kulttuurissa eläneille voi olla vaikea tottua siihen, että onkin lupa itse keskustella ja pohtia.
Kaikesta huolimatta Virollakin on oma Norvantonsa. Aare Kimmel on luotsannut Viron Raamattu kannesta kanteen -radio-ohjelmaa (viroksi Piibel kaanest kaaneni) vuodesta 2006 lähtien.
– Mutta yleisesti ottaen raamattuopetusta on saatavilla paljon vähemmän ja materiaali on laadultaan kirjavaa.
Harvoin saamapuolella
Välillä lähetystyöntekijää turhauttaa. Mitkään asiat eivät mene eteenpäin. Saammeko me oikeasti mitään aikaan? Onko tässä mitään järkeä?
– Nyt emme ehkä hetkeen kysele, arvostaako kukaan meidän työtämme, koska viime sunnuntaina me kaikki Sleyn lähetit saimme palkinnon Viron kirkon hyväksi tekemästämme työstä, Rossi naurahtaa.
– Vaikka joskus tekee mieli luovuttaa, koen kuitenkin olevani sillä paikalla, jolle Jumala on minut kutsunut ja halunnut ja jossa minun kuuluu tällä hetkellä olla.
Oman uskonelämän hoitaminen lähetyskentällä on vaikeaa. Lähetti on itse usein antajan roolissa, mutta harvoin saamapuolella.
– Seurakuntaan on vaikea mennä ilman työroolia, edes jumalanpalvelukseen. Toisaalta se on vaikeaa Suomessakin, sielläkin olet aina se lähetystyöntekijä, Rossi kuvaa.
Liisa kuuntelee internetin kautta raamattuopetuksia ja jumalanpalveluksia Suomesta. Tuntuu tärkeältä saada ravintoa sydämensä kielellä.
– Mutta hengellistä kotia on vaikea löytää ulkomailla.
Koti on lähetystyöntekijälle muutenkin vaikea käsite. Kotimaankaudelle on määritelty lähtö- ja paluujaksot. Mutta mistä lähtee ja minne palaa?
– Omasta näkökulmasta lähden ja palaan samaan aikaan. Arki ja koti ovat täällä Virossa, kotimaa, monet rakkaat ihmiset ja tutut asiat Suomessa. Mutta sitä paikkaa, josta aikanaan lähdin, ei enää ole olemassa. Kun menen kotimaankaudelle, en palaa vanhaan. Ihmisten elämä on kotimaassa mennyt eteenpäin, ja joissain ihmissuhteissa joutuu hakemaan paikkaansa uudelleen.
Mikä on hevonen viroksi?
Kotimaankaudella lähetti vierailee monenlaisissa paikoissa. Myös kouluissa. Aina ei ole helppoa yrittää kertoa lähetystyöstä levottomille lapsille, joille koko käsite saattaa olla vieras.
– Pari vuotta sitten kyselin kouluvierailulla oppilailta, tietävätkö he, mitä lähetystyö on ja mitä siellä tehdään. Moni arveli, että se liittyy jotenkin postin lähettämiseen. Joku kyllä sitten totesi, että varmaan se liittyy johonkin Jeesukseen, Liisa naurahtaa.
– Olisi helpompaa, jos työskentelisin jossain eksoottisessa maassa, josta olisi enemmän jänniä juttuja kerrottavana. Viron etu on toki suomalaisittain hassu kieli, jolla pystyy lämmittelemään. Usein oppilaat kyselevät, mikä hevonen on viroksi tai pyytävät puhumaan viroa.
Kouluvierailulla ei saa olla julistava, ainoastaan informatiivinen. Evankeliumin voi kuitenkin ujuttaa moneen väliin.
– Opin Latva-Raskun Tiinalta, että kouluvierailulla voi sanoa, että ”sanoma, jota lähetystyössä kerrotaan, on tämä”. Ja sitten siinä saa kerrottua kristinuskon perusasiat lyhyesti.
– Niin kauan kuin kouluissa on mahdollista päästä sanomaan edes jotain niille lapsille ja nuorille, siihen pitää jo lähetysmielessä tarttua.
ESSI TUOMALA
