Miten lähetystyöhön vaikuttaa se, että kirkkojen väliset teologiset erot kasvavat? Miksi lähetystyötä jatketaan maassa, jossa kansasta kristittyjä on vain vajaa prosentti uutterasta evankeliumin julistamisesta huolimatta? Tätä kyseltiin Evankeliumijuhlassa kesäkuun lopussa.
Karkussa pidetyssä Evankeliumijuhlassa pohdittiin Vaikeita kysymyksiä lähetystyöstä -otsikon alla muun muassa sitä, menevätkö lähetystyöhön annetut kolehtiroposet varmasti perille työhön, johon varat on tarkoitettu. Journalisti ja tietokirjailija Eero Hietala tivasi vastausta kolmelta Sleyn lähetystyön koordinaattorilta. Keskustelijoina tilaisuudessa olivat Viron kirkon lähetystyön keskuksen koulutuskoordinaattori Liisa Rossi, Sleyn Aasian työn koordinaattorina toimiva Pentti Marttila sekä Sleyn Afrikan ja Euroopan työn koordinaattori Ari Lukkarinen.
Lukkarinen vakuutti, että kolehtirahat käytetään siihen, mihin ne on kerättykin.
– Joudumme raportoimaan kaikista avustuksista, joita Sleylle lähetystyöhön myönnetään. Tein esimerkiksi juuri raportin Vantaan seurakuntayhtymälle sellaisen avustuksen käytöstä, joka oli tullut eteläsudanilaisten auttamiseksi vaikeassa pakolaistilanteessa, Lukkarinen kertoi ja jatkoi, että Sleyn lähetysosastolta voi kysyä halutessaan tarkempia tietoja työn vaikuttavuudesta sekä siitä, mihin rahat menevät.
Pentti Marttila lisäsi, että Sley pitää työntekijöihinsä eri puolilla maailmaa tiivistä yhteyttä. Samalla seurataan rahojen käyttöä.
– Aika vaikea siinä on välistä vetää mitään.
Kivinen työmaa
Eero Hietala esitti omaan sukuhistoriaansa liittyvän kysymyksen. Hänen isoisänsä isä Anton Einari Koskenniemi oli 120 vuotta sitten lähetystyössä Japanissa, missä Sleyn työ alkoi vuonna 1900. Aivan ensimmäiset kristityt lähetystyöntekijät, espanjalaiset jesuiitat, työskentelivät Japanissa jo 1500-luvun puolivälistä asti.
Hietalaa kiinnosti se, miksi Japanissa edelleen tehdään lähetysyötä, kun näinkin pitkän ajan jälkeen kristittyjä on maassa edelleen hyvin vähän, noin yksi prosentti kansasta.
Pentti Marttila totesi, että Japanissa ei tosiaan ole ollut herätyksiä toisen maailmansodan jälkeen.
– Evankeliumi kuuluu rikkaille ja köyhille, nuorille ja vanhoille. Se kuuluu siis myös japanilaisille! Japanista ei tulla lähtemään pois lähivuosina, sillä työ on vielä kesken, Marttila totesi.
Hän jatkoi, että on toki alueita, joilla evankeliumi on mennyt eteenpäin. Näiltä alueilta lähetystyöntekijöiden lähteminen voikin olla ajankohtaista.
– Siinä vaiheessa, kun seurakunta on niin vahva, että se voi itse lähettää ihmisiä lähetystyöhön, meidän on aika lähteä pois. Meidän pitäisi työssä keskittyä niihin alueisiin, joilla on vähän kristittyjä ja joilla evankeliumia ei ole kuultu ollenkaan, Marttila kiteytti.
Keskustelijat pohtivat, mikä on toimiva mittari lähetystyön vaikuttavuuden pohtimisessa. Riittääkö mittariksi se, kuinka paljon kristittyjä jossakin maassa on?
Liisa Rossi huomautti, ettei pitäisi odottaa, että työn tulokset olisivat samanlaiset kaikilla työalueilla.
– Ei Virossakaan ole ollut viime aikoina suuria herätyksiä, mutta uskomme, että Jumala haluaa löytää jokaisen ihmisen. Yksikin ihminen on hänelle tärkeä.
Ari Lukkarinen lisäsi, että lähetyskäsky koskee kristillistä seurakuntaa siihen asti, kun Kristus tulee takaisin.
– Joudumme toki järjestönä punnitsemaan myös henkilöstöresurssejamme, Lukkarinen sanoi.
Afrikasta Eurooppaan lähetystyöhön?
Keskustelussa sivuttiin sitä, että globaalissa etelässä kristinuskoon sitoutuminen on nykyään vahvempaa kuin Euroopassa. Eurooppaan tullaankin jo Afrikasta tekemään lähetystyötä.
Liisa Rossin mukaan lähetystyön suunta on tällä hetkellä ”kaikkialta kaikkialle”. On kuitenkin kirkkoja, joista puuttuu sellaista asiantuntemusta, jota esimerkiksi Sleyllä järjestönä on tarjota.
– Kaikilla kirkoilla ei myöskään ole mahdollisuutta palkata tarpeeksi työntekijöitä. Työtä voidaan tehdä suomalaisten järjestöjen tuella. Samalla saamme ottaa vastaan sitä, mitä etelän kirkot voivat meille tänne pohjoiseen antaa, Rossi pohti.
Pentti Marttila muistutti, että Afrikassa on alueita, joilla kristittyjä on paljon.
– Voimme rohkaista esimerkiksi kenialaisia siskojamme ja veljiämme menemään työhön heitä lähellä oleviin maihin, joissa kristittyjä on vähän.
Marttila kertoi keväällä Etu-Aasiaan tekemästään opetusmatkasta. Hän vieraili tuolloin pastori Johannes Häkämiehen kanssa kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa. Siellä oli kolme tai neljä toimivaa seurakuntaa.
– Jos kaupungin väkilukua verrataan Suomen väkilukuun, tämä tarkoittaisi, että Suomessa olisi viidestä kuuteen seurakuntaa. Näissä Etu-Aasian seurakunnissa tarvitaan ilman muuta eurooppalaisten kristittyjen tukea.
Nykyään haastetaan usein ajatus Jeesuksesta ainoana pelastustienä ja sitä myöten kyseenalaistetaan lähetystyön merkitys. Keskustelijat korostivat, että Jeesuksen antama lähetyskäsky on edelleen voimassa.
– Vaikka työ on kovasti kesken, se menee koko ajan vahvasti eteenpäin, Marttila muistutti ja viittasi esimerkiksi Saksassa tapahtuvaan työhön iranilaisten ja afgaanien parissa.
– Suomeen tulee ihmisiä niistä kansoista, joissa evankeliumia ei ole vielä julistettu. Toisaalta täällä ihmiset loitontuvat evankeliumista. Työtä siis tarvitaan.
Kristikunta jakautuu
Eero Hietala otti vielä esiin sen, että moni globaalin etelän kirkoista on teologisesti konservatiivisempi kuin esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Hän viittasi Kenian evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se erosi hiljattain Luterilaisesta maailmanliitosta, koska pitää sitä liian liberaalina.
– Miten yhteistyö kirkkojen kanssa kehittyy tulevaisuudessa, kun teologiset erot kasvavat? Hietala tiedusteli.
Pentti Marttilan mukaan kristikunta tulee enenevässä määrin jakautumaan niihin kirkkoihin, jotka sitoutuvat Raamattuun ja tunnustukseen, sekä liberaaleihin kirkkoihin.
– Me haluamme tietysti toimia niiden kirkkojen kanssa, jotka sitoutuvat Raamattuun. Näitä kirkkoja löytyy paljon esimerkiksi Afrikasta, Marttila sanoi.
– Afrikassa arvostetaan niitä lähetysjärjestöjä, jotka pitäytyvät Raamattuun, Ari Lukkarinen täydensi.
Liisa Rossi muistutti vielä, että monet kristityt maailmassa rukoilevat pohjoisen kirkkojen puolesta, jotka muuttuvat teologisesti yhä liberaalimmiksi.
Keskitytään olennaiseen!
Hietala jatkoi keskustelua kirkkojen jakautumisesta konservatiivinen-liberaali-akselilla ja kysyi, miten voidaan tehdä lähetystyötä, joka yhdistää ihmisiä, eikä jaa heitä entistä pienempiin kirkkokuntiin. Monissa lähetystyön kohdemaissahan luterilaisuus on pirstoutunut useisiin kirkkoihin.
Pentti Marttila ehätti huomauttamaan, että kristittyjen tehtävä on rakentaa yhtä Kristuksen kirkkoa ja rukoilla, että kristityt olisivat yhtä.
– Rohkaisemme paikallisia kristittyjä yhteistyöhön toistensa kanssa – ei siis luopumaan Raamatun sanasta ja tunnustuksesta, vaan opettamaan niin, etteivät mitkään tavat, kulttuurierot, tottumukset, sukuriidat tai rahaan liittyvät erimielisyydet saa jakaa ihmisiä. Suomessakin monet asiat, jotka eivät ole kovin keskeisiä, jakavat meidän yhteisöjämme. Meidän pitäisi keskittyä siihen, mikä on olennaista, ja pitää se keskuksena, Marttila muistutti.
Ari Lukkarisen mielestä on realiteetti, että Sleyn yhteistyökirkoissa työkohteissa on joitakin haasteita ja jakautuneisuutta, vähintäänkin pinnan alla. Lukkarisen mukaan kiistat johtuvat usein siitä, kuka saa johtaa kirkossa. On myös heimoon, sukuun ja kulttuuriin liittyviä konflikteja.
– Pyrimme tekemään järjestönä parhaamme, että riitoja saataisiin sovittua ja yhteys säilyisi.
Lopuksi Eero Hietala vielä kysyi kolmen lähetyskoordinaattorin mielipidettä siihen, tarvitaanko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa useita lähetysjärjestöjä vai pitäisikö ne yhdistää yhdeksi järjestöksi.
Pentti Marttila vastasi, että hänen kokemuksensa mukaan työalueella lähetysjärjestöjen moneus näyttää erilaiselta kuin kotimaassa.
– Olemme hyvin läheisessä yhteistyössä keskenämme, Marttila vakuutti.
Suomalaiset lähetysjärjestöt tekevät myös yhdessä esimerkiksi lähettien koulutuksessa ja lähettihuollossa.
Eero Hietala oli tyytyväinen saamiinsa vastauksiin tentattuaan lähetyskoordinaattoreita.
– Vaikeat kysymykset eivät olleetkaan niin vaikeita, kun te niihin vastasitte, Hietala totesi.
Teksti: Elina Takala
