Sanottakoon heti kättelyssä, että kädentaidot eivät ole erityinen ylpeilyn aiheeni. Viidennellä luokalla tosin taiteilin oikein kelvollisen Repe Sorsa -ristipistotyön, jonka historia on harmillisesti hävittänyt. Sen sijaan hymynaama, jonka yritin yläasteen kässätunnilla kirjoa kellotaulukankaaseen, oli niin epämuodostunut, että siitä pystyi vetämään vain hataria yhtymäkohtia 70-luvun ”Have a nice day” -hippikuvioon. Vedin omat johtopäätökseni enkä ole sen koommin ristipistoja pistellyt, toistaiseksi ainakaan.
Yksi mieleen jääneistä, muista kuin omatekoisista ristipistotöistä roikkuu vanhempieni keittiön seinällä. Siinä lukee: ”Jokainen aamu on lahja”. Sisustusteksteissä on omat riskinsä, ja useisiin mauttoman puoleisiin on tullut törmättyä, mutta tämä kyseinen taulu jotenkin koskettaa minua. Ehkä juuri siksi, että se on käsityönä tehty. Käsityötä on elämä, rakennamme me sitä herkin taiteilijasormin, suurpiirteisin arkikäsin tai kömpelöin nakkinäpein. Kangas, joka avautuu päivästä toiseen puhtaana eteemme täytettäväksi, on lahjaksi saatu. Eikä mikä tahansa lahja keneltä tahansa.
Joka aamu on armo uus.
Miksi huolta siis kantaa?
Ja kuitenkin joskus käy niin, että tauluun kirjottujen sanojen sijaan sisälläni alkaa soida ”Jokainen päivä on liikaa.” Junnu Vainion kääntämän Killing Me Softly -kappaleen alkuperäisessä versiossa lauletaan ihmisestä, joka pysähtyy kuuntelemaan muusikkonuorukaisen vangitsevaa esitystä, kunnes tajuaa tuskallisen tietoisesti, että tämä laulaakin hänen omasta elämästään. Toisinaan muurin murtumiseen ei tarvita kuin muutama sointu ja kohti käyvä riimi. On lausuttuja ja kuultuja sanoja ja on päiviä ja on elämänvaiheita, jotka tappavat hitaasti ja nujertavan pehmeästi. Siltä se tuntuu niissä hetkissä, joissa jokainen päivä on liikaa.
Ajattelen, että elämä on jollain tavoin tasapainottelua näiden kahden välillä: onko jokainen päivä lahjaa vai liikaa? Kristittyinä ajattelemme, että kävi miten kävi, Jumala on kanssamme. Ja siksi elämä on joka tapauksessa aina enemmän lahjaa. Mutta emme saa vähätellä inhimillisiä tunteita ja kipuja emmekä selittää niitä Jumalalla pois.
Selittelemistä parempi vaihtoehto on esimerkiksi rukoilla. Jokapäiväisen elämäni keskeisin ristipistotyö on maakuntiemme seurakuntamummon liikuttava pannulapun kokoinen tekele, joka seisoo yöpöydälläni. Siihen on kirjailtu:
Jumala
en osaa rukoilla
ja tuon sinulle osaamattomuuteni.
Siinä on minulle jokaisen levolle laskemisen evankeliumi: olen kelvoton ja väsynyt rukoilija, ja senkin saan tuoda Jumalalle, painaa hänen käsiinsä! Ja hän kuulee joka huokauksen ja väsymättä lahjoittaa lahjan, joka aikanaan pilkottaa sälekaihtimien välistä. Uuden aamun.
”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.” (Jaak. 1:17)
P.S. Kaiken kehnouden tasapainotukseksi: olen erinomainen korvapuustien leipomisessa ja peukkupainissa!
