Reija Toikka haastattelee vuosittain Keniassa Credo-projektiin osallistuvia tyttöjä, Päivi ja Martti Poukka tekevät Japaniin musiikki-, lähetys- ja julistusmatkoja. Projektilähettiys on kaikille kolmelle tärkeä osa elämää.
Turkulainen Reija Toikka oli Keniassa lähetystyössä vuosina 1989–2009 Sleyn ja Länsi- Suomen Rukoilevaisten yhdistyksen lähettämänä. Toikka, joka on koulutukseltaan kätilö, aloitti Keniassa vuonna 2001 Credo-projektin. Tässä projektissa hän on ollut mukana 2020-luvun alkupuolelta lähtien Suomesta käsin toimivana projektilähettinä.
Keniankin alueella asuvan maasaiheimon perinteen mukaan useille heimon tytöille suoritetaan lapsina aikuistumisriittiin kuuluva sukuelinten silpominen ja heidän koulunkäyntinsä päättyy siihen, että heidät naitetaan vanhemmalle miehelle. Credo-projektissa tytöille annetaan tämän kohtalon sijaan mahdollisuus opiskeluun.
Credo on ollut alusta lähtien seksuaaliterveyteen liittyvä projekti, jossa on ollut tavoitteena tukea hyviä ja terveellisiä käytäntöjä ja välttää kulttuuriin liittyviä naisen terveyttä loukkaavia asioita. Toinen tavoite on ollut tukea tyttöjen uskonelämää opettamalla heille kristillisen uskonelämän keskeisiä asioita.
Credo-projekti alkoi pienimuotoisena avustustoimintana.
– Oli eräs tyttö, jolla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia kouluttautumiseen. Kerroin hänen tilanteestaan lähettäjäkirjeessä. Vaikka rahaa ei pyydettykään, moni ihminen Suomesta ilmoitti, että voisi tukea nuoren koulutusta, Toikka kertoo.
Vähitellen työ kasvoi, mukaan tuli lisää tyttöjä ja Sley otti Credo-työn haltuunsa. Suomalaiset kummit, jotka saavat säännöllisesti tietoa tyttöjen kuulumisista, ovat tukeneet taloudellisesti heidän opiskeluaan. Kun Toikka palasi lähetystyövuosien jälkeen Suomeen vuonna 2009, Credo-työstä vastasi ensin Pirkko Igendia ja sitten Satu Arkkila. Tällä hetkellä Credosta vastaa Maikki Ochieng.
Kerran vuodessa Keniassa
Kävi ilmi, että Credo-työssä oli liikaa tehtävää yhdelle lähetystyöntekijälle. Reija Toikkaa pyydettiin Credo-projektiin haastattelemaan projektissa mukana olevia tyttöjä swahiliksi, kuvaamaan heidät ja keräämään heidän kuulumisiaan kummeille. Toikka otti mielellään tehtävän vastaan.
– Projekti oli minulle kuin oma lapsi, kun olin sen parikymmentä vuotta aiemmin perustanut.
Lähetyskentältä paluun jälkeen Toikka oli työskennellyt sairaanhoitajana lääkäriasemalla, kuntoutusosastolla sairaanhoitajana, koronarokottajana sekä lastensuojelussa keikkatyöntekijänä. Sittemmin hän on aloittanut myös doulan eli synnytystukihenkilön tehtävät.
– Olen jäänyt eläkkeelle, mutta en voi vielä luopua minulle tärkeistä asioista. Sydämessäni on iso paikka Kenialle. Siellä on hyviä ystäviä ja lähes perheenjäseniä! Toikka sanoo.
Hän on vuosittain, yleensä marras-joulukuussa, käynyt Keniassa. Tuolloin Credo-projekti järjestää projektissa mukana oleville tytöille leirin. Sen aikana tytöt voivat vaihtaa kuulumisia, saada opetusta ja verkostoitua. Jos joku tytöistä ei ole mukana leirillä, Toikka yrittää saada tähän yhteyden puhelimitse tai kenttätyöntekijä Susan Kirionkin kautta.
– Neljä kertaa vuodesta kirjoitan Credosta uutiskirjeen työn tukijoille ja kerron, miten projekti etenee. Hallinnollista vastuuta minulla ei työstä ole.
Kirkon tärkeä tuki
Tällä hetkellä Credo-projektissa on mukana kolmekymmentä tyttöä, mutta tänä keväänä heistä osa jää projektista ilmeisesti pois. Jotkut tytöistä valmistuvat ammattiin, toiset taas eivät jatka opiskelua lukion jälkeen. Suomalaisten seurakuntien tuki Credo-työlle on niin ikään viime vuosina hiipunut.
– Projektia pyöritetään sen mukaan, minkä verran sille on tukea. Jotta Credo voisi jatkua, Kenian evankelis-luterilaisen kirkon olisi löydettävä paikallisia toimijoita, jotka voisivat ottaa työn haltuunsa. Siis järjestöjä, yhdistyksiä tai jopa yksityishenkilöitä, jotka voisivat tukea kirkon kautta projektia sekä hallinnoida sitä. Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni, Toikka toteaa.
Hän jatkaa, että vaikka moni asia tyttöjen ja naisten asemassa on Keniassa mennyt parempaan suuntaan, työtä on edelleen tehtävänä. Toikan mukaan Kenian evankelis-luterilaisessa kirkossa (ELCK) on kyllä ymmärretty Credo-työn arvo.
– Työtä tuetaan kirkossa ihan täysin! Maasaihiippakunnassa piispa Kispan on siinä sydämestään mukana ja istuu jokaisessa seminaarissa alusta loppuun asti. Hän on isähahmo, joka puolustaa alaikäisiä tyttöjä ja naisia. Todella arvostan ja kunnioitan Kispanin asennetta, Toikka toteaa.
Sähköporakone kiertoon
Päivi ja Martti Poukka olivat Reija Toikan kanssa samalla lähetyskurssilla vuonna 1988. Nykyään Helsingissä asuvat Poukat lähtivät perheineen Sleyn kautta lähetystyöhön Japaniin vuonna 1989. He olivat siellä vuoteen 1995. Suomeen palattuaan Martti Poukka opiskeli kanttoriksi ja Päivi Poukka aloitti muutama vuosi myöhemmin väitöskirjan japanilaisen koulun moraalikasvatuksesta. Poukkia motivoi ajatus siitä, että he voisivat hyödyntää hankkimaansa lisäkoulutusta Japanissa. Meni kuitenkin vuosia ennen kuin Poukat pääsivät uudelleen lähetyskentälle. Vuonna 2010 he palasivat Japaniin ajatellen, että olisivat siellä eläkeikäänsä asti.
– Niinpä annoin sähköporakoneeni kaverille ja jaoin pois muitakin työkaluja, sillä en olisi voinut käyttää niitä Japanissa, Martti kertoo.
Lopulta asiat menivät kuitenkin toisin. Poukat joutuivat lähtemään Japanista Suomeen useistakin syistä. Tokion Suomi-kirkko oli homeessa ja sisäilmaongelmat vaikuttivat Poukkien terveyteen, mutta myös kotimaassa odottivat omat velvollisuudet.
Keskustelu metsässä
Poukkien työ projektilähetteinä alkoi köyliöläisestä metsästä. He olivat mökkipaikkakunnallaan kävelyllä, kun he tapasivat silloisen Köyliön seurakunnan lähetyssihteerin. Tämä oli tuttu Poukille jo ennestään. Lähetyssihteeri kysyi, olivatko Poukat ajatelleet, että voisivat vielä lähteä Japaniin. Seurakunta voisi siinä tapauksessa tukea projektilähettejä.
– Tämä tuntui tosi hyvältä, koska meistä oli tuntunut, että jouduimme lähtemään Japanista kesken kaiken pois, Päivi sanoo.
Hän oli väitellyt Helsingin yliopistossa kasvatustieteen tohtoriksi vuonna 2011.
– Olimme panostaneet opiskeluun, että olisimme parempia lähettejä, Martti toteaa.
Hän oli tuolloin suorittanut myös työnohjaajan ja myöhemmin vielä sielunhoitoterapeutin opinnot.
Vuodesta 2014 Poukat ovat tehneet kymmenkunta lähetysmatkaa Japaniin joko yksin tai yhdessä. Koronavuosina he tekivät sinne etätyötä. Viimeksi he olivat Japanissa maalis-huhtikuussa tänä keväänä. Poukkien lähetysmatkoja Japaniin ovat viime vuosina tukeneet Sleyn lisäksi muun muassa Hyvinkään seurakunta sekä Hyvinkään Luther-talon yhteisö.
– Ja monet lähetysystävät, joista emme edes tiedä, keitä he ovat, Martti sanoo ja viittaa hänen ja Päivin lähetysrenkaaseen.
Pienen vähemmistön vieraina
Poukat ovat vuoden 2013 jälkeen pitäneet yli kaksisataa lähetysaiheista tilaisuutta eri puolilla Suomea. Myös näin he ovat keränneet rahaa projektilähetystyön kuluihin.
– Päivittäin olemme rukoilleet Jumalan johdatusta Japanin lähetystyön suhteen, Päivi sanoo.
Päivi ja Martti Poukka ovat kiitollisia ja onnellisia siitä, että he ovat vuosien varrella saaneet tehdä lähes vuosittain kolmesta viiteen viikkoon kestäneitä julistus-, opetus- ja musiikkimatkoja Japaniin.
Matkoja edeltää pitkä suunnittelu ja tiivis sähköpostiviestien lähettely japanilaisten kanssa, kun tilaisuuksista sovitaan tarkasti. Martti harjoittelee musiikkiesityksiä seurakunnissa pidettäviin tilaisuuksiin: hän laulaa, soittaa huilua sekä pianoa ja urkuja. Päivi pitää luentoja ja opetuksia, jotka hän höystää itse ottamillaan valokuvilla.
– Kristityt ovat hyvin pieni vähemmistö Japanissa, ja olemme saaneet kokea, että seurakunnissa ollaan hyvin kiitollisia vierailuistamme. Ihmiset ovat kokeneet, että he ovat osa maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa, kun he tapaavat meitä, Päivi huomauttaa.
Hidasta, mutta ei mahdotonta
Japanin-matkoilla hyvin tärkeitä ovat myös kohtaamiset ja sielunhoidolliset keskustelut ihmisten kanssa. Vaikka Poukat pitävät Japaniin yhteyttä myös sosiaalisessa mediassa, kohtaamiset kasvokkain ovat erityisen merkittäviä.
– Ihmiset, joita tapaamme, puhuvat meille ulkomaalaisille hyvinkin peittelemättä asioistaan ja ongelmistaan. Tämänkin kevään matkalla oli tällainen hyvin voimakas näkymätön puoli, joka ei näy missään osallistujatilastoissa, Martti sanoo.
Poukkien toive on, että Japaniin saataisiin vielä uusia lähetystyöntekijöitä.
– Työ on hidasta, mutta ei mahdotonta! Aikajänne on Japanissa pitkä siinä, että ihminen tulee kirkkoon ja ottaa kasteen. Japanilaiset pohtivat usein perusteellisesti ja pitkään kristinuskoa, ja kristityksi tuleminen myös maksaa heille usein paljon, Martti huomauttaa.
Teksti: Elina Takala
