Keitä donatolaiset olivat?

Kristittyihin kohdistui 300-luvun alussa ankara vaino. Donatolaisiksi kutsutaan kirkollista liikettä, joka irtautui tämän jälkeen katolisesta kirkosta.

– Vaino kohdistui etenkin seurakuntien viranhaltijoihin. Roomalaiset viranomaiset tajusivat, että jos seurakunnilta otetaan pois heidän Raamattunsa ja muut kirjansa, heidän on vaikea ja jopa mahdoton enää jatkaa jumalanpalvelusten pitämistä, Timo Nisula kertoo.

Viranhaltijoita, jotka luovuttivat pyhät kirjat viranomaisille tuhottaviksi, alettiin kutsua nimellä traditores, luopiot. Sana tulee latinan verbistä tradere, joka tarkoittaa periksi antamista ja luopumista.

Kun seurakuntien toiminta jatkui vainon päätyttyä, Pohjois-Afrikassa sijaitsevassa Karthagossa alkoi jälkipyykin pesu. Sen osapuolet olivat katolinen kirkko ja donatolaisten kirkko. Piispan istuimen vapauduttua kaupungissa vihittiin samaan aikaan kaksi kilpailevaa piispaa.

Donatolaisten mukaan niillä, jotka olivat vainoissa luopuneet uskostaan, ei ollut paluuta kirkon virkaan.

– Lempeämmän linjan kannattajien mukaan vainossa tapahtuneita luopumisia voitiin ymmärtää. Pyhien kirjojen luovuttaja saattoi palata tehtäviinsä, Nisula jatkaa.

Sitten alkoi levitä huhu, että piispa Caecilianusta, oli ollut vihkimässä luopio, traditor.

– Tiukempi porukka oli sitä mieltä, että jos piispaa oli ollut vihkimässä luopio, vihkimys ei ollut pätevä vaan jollakin tavoin saastunut. Tästä alkoi kiista vihkimyksistä ja sen myötä kirkollinen jakautuminen tiettyjen Pohjois-Afrikan provinssien alueilla. Se jatkui koko 300-luvun ajan.

Niin kutsuttu donatolaiskiista huipentui vuonna 411 järjestettyyn Karthagon kokoukseen. Siinä päätettiin, että donatolaiset liitettäisiin pakkokeinoin katoliseen kirkkoon. Donatolaiset viranhaltijat saivat pitää virkansa, jos he luopuivat yhteisöstään. Jos he eivät luopuneet, heille määrättiin rangaistukseksi sakkoa, keppiä, ruoskaa tai maanpako.

– Donatolaisia jäi kuitenkin Pohjois-Afrikkaan vielä paljon. Donatolaiskiista heikensi siellä henkistä ja hengellistä sielunmaisemaa. Jotkut tutkijat ovat ajatelleet, että islamin maanvyörymäinen menestys Afrikassa kuusisataaluvulla johtui siitä, että kristityt olivat tapelleet itsensä henkihieveriin. Ei heistä ollut enää vastustamaan islamia.