Kristitty mielen myrskyissä

Yksi viidestä. Niin suuri osa suomalaisista aikuisista sairastaa vuosittain jotakin mielenterveyden häiriötä (lähde: mieli.fi). Kyse ei ole vain luvuista – kyse on ystävistä, lapsista, isistä, äideistä, siskoista, veljistä, meistä. Silti, kun jokin mielenterveyden häiriö osuu tarpeeksi lähelle, se voi suorastaan lamaannuttaa. Mitä voin tehdä, kun lähimmäiseni selvästi kärsii?

Usein ensireaktio lähimmäisen mielenterveysongelmiin saattaa olla hyvin käytännönläheinen: tee vain nämä ja nämä asiat, kyllä vointisi kohenee. Käy lenkillä. Rukoile. Syö hyvää ruokaa. Kaikki nämä ovat toki pieniä, tärkeitä askelia, mutta vaikkapa masennus leikkaa usein syvemmältä. Miksi mennä ulos, kun kaikki värit näyttävät harmaalta? Miksi syödä, kun ruoan valmistamiseen ei ole voimavaroja? Miksi rukoilla, kun Jumala tuntuu olevan niin kaukana? Ajattelen, että Raamattu antaa parhaimman ohjeen lähimmäisen kohtaamiseen: “Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Tärkeintä on siis olla empaattisesti läsnä.

Perisynnin vaivaamassa maailmassa kristitty ei ole sen enempää immuuni mielen kuin ruumiinkaan sairauksille. Masennuksen oireisiin kuuluvat erilaiset itsesyytökset, ja onkin vaara, että masentunut kristitty ajattelee olevansa niin surkea, ettei Jumalan armo enää kuulu hänelle. Tai hän voi kokea olevansa niin yksin, että Jumalakin tuntuu olevan tavoittamattomissa. Tällöin on hyvä muistuttaa itseään evankeliumin luonteesta: kyse ei ole meistä ihmisistä vaan Jumalan suurista teoista kaikkein surkeimpiakin ihmisiä varten. Vaikka Jumala tuntuisi olevan kuinka kaukana tahansa, hänet voi silti kohdata sanassa ja sakramenteissa. Eikä mikään voi viedä näitä Jumalan lahjoja kristityltä.