Naurulakin muistolle

Armon vuonna 1997 Evankeliumijuhlia vietettiin Toholammilla. Lasten ja varhaisnuorten ohjelma sisälsi muistaakseni oikein miellyttävän temppuradan. Enemmän mieleen on kuitenkin jäänyt askartelutuokion seurauksena taite(i)ltu keltainen paperihattu. Kun istumalihaksia vaativa ohjelma alkoi, könysimme Lintalan Santsin kanssa penkkiin kuuntelemaan kiltisti. Niin varmaan! Koska olimme tyttölapsia ja oli kesäloma ja lämmin ja olimme epäilemättä syöneet jo tosi monta jäätelöä, meitä hihitytti vähän kaikki. Keksimme, että paperihatun voi asettaa päälaen sijaan kasvoille, jolloin hihitys peittyy sen suojiin eikä karkaa häiritsemään siivoja Vinkki-viirin heiluttelijoita. Tämä innovaatio sai nimekseen Naurulakki, ja se oli loppu-Evisten ajan innokkaassa käytössä.

Vielä liki kolmekymmentä vuotta myöhemminkin Naurulakin muisto lämmittää. Samalla se saa mieleni hiukan haikeaksi: Lapsena Naurulakkia tarvittiin imemään joka suuntaan pursuilevaa naurua sisäänsä. Aikuisena huomaan kaipaavani ennemminkin käänteis-Naurulakkia, josta virtaisi naurua naamalle ja sieltä munaskuihin saakka. Elämää, jossa aikuisuuden vaateet, valinnat ja vaivat olisivat vain abstrakti merkityksetön hupsu horisonttiin kääriytyvä pilvi. Päiviä, joiden huomattavin huolenaihe olisi edellä mainitun jäätelön riittävyys. Enkä tarkoita, ettei lapsilla olisi huolta huomisesta ja todellisia ongelmia. Mutta Naurulakki-muistossa ja useassa muussakin lapsuusmuistossa elämä on tässä hetkessä, tässä ja nyt, eikä sitä nouse häiritsemään mikään ylimääräinen.

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!” Asia on Paavalille Filippiläiskirjeessä niin tärkeä, että hän katsoo tarpeelliseksi sanoa sen kahteen kertaan. Kehotus aiheuttaa toisinaan ristiriitaisia tuntemuksia – ikään kuin iloa tulisi pusertaa ja pinnistää, vaikka eihän se siten synny. Että enhän minä nyt Paavali hyvä voi mitenkään aina iloita! Mutta kristityn onni on siinä, että iloitseminen Herrassa on eri asia kuin iloitseminen maailmassa. Se ei välttämättä tule ulos hohottamalla mahaa pidellen, niin tarpeellista kuin sellainenkin ilo on. Ilo Herrassa voi olla totta myös silloin, kun silmät ovat kyynelissä ja sydän vähän kappaleina. Se on iloa siitä, että tässä ei ole kaikki; iloa siitä, mitä on edessäpäin; iloa siitä, että tämän vuoden juhlatunnuslauseen mukaisesti turva on Jumalassa. Se on suruun kaivautuneiden opetuslapsien iloa, joka täytti sisimmät, kun heidän elävä Herransa näytti kätensä ja kylkensä naulanjäljet. Kun armo körttejä lainatakseni vilahtaa, aikuisellakin on lupa muuttua paperihattupäiseksi lapseksi ja juosta epäröimättä suureen syliin.