Ihmistä ei saa hoputtaa, kun hänellä on suuri suru

Lapsensa menettänyt Tiia Thurén vierastaa ajatusta siitä, että surusta pitäisi toipua ja päästä siitä eteenpäin.  

”Tänä keväänä Venla olisi kirjoittanut ylioppilaaksi.” Tämä ajatus on ollut viime aikoina Tiia Thurénin mielessä, kun hän on ajatellut vuonna 2007 menehtynyttä tytärtään. Venla oli viikon ikäinen, kun hän keskellä yötä kuoli isänsä Lauri Thurénin syliin. Thurénien esikoinen oli tuolloin kaksivuotias. Venlalla oli hänen syntymänsä jälkeen todettu sydänvika, mutta sen piti olla hoidettavissa. Hän kuitenkin menehtyi.

Tiia Thurén on menettänyt läheisiä ihmisiä, muun muassa isänsä äkillisesti kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee edelleen haikeutta ajatellessaan isäänsä ja sitä, ettei tämä saanut tutustua lapsenlapsiinsa. Suru isän kuolemasta ei kuitenkaan enää ole Thurénille kipeä asia sillä tavoin kuin silloin, kun isä menehtyi. Mutta lapsen kuolema sattuu häneen edelleen.