lapsen kuolema

Lapsensa menettänyt Tiia Thurén vierastaa ajatusta siitä, että surusta pitäisi toipua ja päästä siitä eteenpäin.  

”Tänä keväänä Venla olisi kirjoittanut ylioppilaaksi.” Tämä ajatus on ollut viime aikoina Tiia Thurénin mielessä, kun hän on ajatellut vuonna 2007 menehtynyttä tytärtään. Venla oli viikon ikäinen, kun hän keskellä yötä kuoli isänsä Lauri Thurénin syliin. Thurénien esikoinen oli tuolloin kaksivuotias. Venlalla oli hänen syntymänsä jälkeen todettu sydänvika, mutta sen piti olla hoidettavissa. Hän kuitenkin menehtyi.

Tiia Thurén on menettänyt läheisiä ihmisiä, muun muassa isänsä äkillisesti kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee edelleen haikeutta ajatellessaan isäänsä ja sitä, ettei tämä saanut tutustua lapsenlapsiinsa. Suru isän kuolemasta ei kuitenkaan enää ole Thurénille kipeä asia sillä tavoin kuin silloin, kun isä menehtyi. Mutta lapsen kuolema sattuu häneen edelleen.

Mikä on merkityksellisen elämän mitta? Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja, enemmän onnettomuus kuin siunaus? Tätä pohtii uskonnonfilosofi Lari Launonen kirjassaan Poikani, elä vielä ensi talvi − lyhyen elämän filosofia (Otava 2024). Hänen Huugo-poikansa syntyi vakavasti sairaana, ei koskaan oppinut kävelemään eikä puhumaan ja menehtyi ennen neljättä syntymäpäiväänsä. Vanhemman tunneskaala Huugon elämän vaiheissa on mittava, ilosta kipuun, heikotuksesta hassutteluun.

Teoksen äärellä nousi monia ajatuksia, mutta kaksi teemaa yli muiden.

Ensimmäisenä: ihmisarvo. Joidenkin ihmisten arvon vuoksi noustaan barrikadeille ja taistellaan kynnet verillä. Toisten arvo selitetään pois ja poljetaan maan tomuun: ihmisten, jotka syntyvät vääränlaisina tai vääränä hetkenä. Kuka määrittää näiden välisen eron? Ihminen. Kuka sanoo: ”Minä olen luonut sinut sisintäsi myöten — Sinä olet ihme, suuri ihme”? Jumala. (Tai no Daavid ja eri persoonapronomineilla, mutta Jumala uskoakseni allekirjoittaa asian.) Maailmassa on ääniä, joiden mukaan Huugon olisi kuulunut jäädä syntymättä, mutta toisin kävi. Kaiken koetun jälkeen Launonen toteaa: ”Huugon elämä oli lyhyt, mutta hyvä, paljon parempi kuin monien terveiden lasten elämä tässä maailmassa.”

Lari Launonen: Poikani, elä vielä ensi talvi. Lyhyen elämän filosofia. Tammi 2024.

Kolmivuotiaalta Huugolta murtui luita jo hänen ollessaan äitinsä kohdussa. Muutama kuukausi syntymänsä jälkeen, loppukesällä 2018, Minna ja Lari Launosen esikoisella todettiin hyvin harvinainen, vakava aineenvaihduntasairaus: kakkostyypin mukolipidoosi. Launoset olivat tuosta elokuun päivästä lähtien kuolevan pojan vanhemmat.

Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi alkaa kuvauksella Huugon kuolemasta.  Kirjassa kuvataan elämää erityislapsen kanssa isän näkökulmasta: iloisia leikkejä, laulua, pulkkamäkeä. Lapsen usein hankalaa ruokkimista, kuntoutusta ja lääkitsemistä arjessa. Sairaalareissuja, leikkauksia, tuskaista itkua, isän polvirukouksia olohuoneen matolla. Huugon elämäntarinan rinnalla kulkee hänen isänsä raastavan rehellinen paini oman uskonsa ja epäilystensä kanssa. Lari Launosen pohdintoihin palmikoituu myös hänen hengellinen taustansa, helluntaiherätys, sekä hänen suhteensa omaan isäänsä.