Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Auringon noustua moni katsoo kirkasta maisemaa. On onnea ja menestystä ilman huolen häivää ja tummia varjoja. Tällaiseen aamuun me haluaisimme herätä, mutta emme ole vielä heränneet. Aamut, joihin heräämme, ovat usein sumuisia ja harmaita hetkiä.

“Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.” (SK 429:1) Näin me laulamme ja se on varmasti totta. Mutta mikä on uskomme ja toivomme, kun emme tunne ja näe iloa ja valoa?

Auringon noustua moni ihminen on ollut synkkyyden keskellä. Uusi aamu on pakottanut jopa pelastushistorian keskellä eläneet ihmiset kulkemaan murheellisia polkuja. “Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle.” (Mark.16:2)

Kansanlähetyksen juniorityöntekijä Aleksi Soininen tarttui puolitoista vuotta sitten haastavaan tehtävään: hän alkoi kirjoittaa kristillistä kirjaa alakouluikäisille lapsille.  

Miltä lapsesta tuntuu muuttaa vieraalle paikkakunnalle? Entä kun moni asia jännittää ja murehduttaa mieltä ja jokin kouluaine tuntuu erityisen hankalalta? Tai kun oma koti on saamassa purkutuomion – kuka silloin auttaa?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsitellään maaliskuun puolivälissä ilmestyneessä Donkki ja hyytävä Hervo -kirjassa, jonka on kirjoittanut Aleksi Soininen ja kuvittanut Sini Kuparinen. Kirjan ovat yhdessä julkaisseet Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Sley-Media.

Pommitusten tultua lähelle kotona yritettiin suojautua.

– Äiti käski meidät uunin ympärille lattialle makaamaan. Sirpaleita ajatellen se oli talon turvallisin paikka. Mutta jos pommi olisi kohdalle osunut, olisi talo sortunut päällemme.

Noihin aikoihin Antti oli juuri aloittanut koulun. Koulumatka tehtiin kätevästi soutaen, veljen kanssa kahdestaan. Kummallakin oli yksi airo.

– Isä oli toisinaan herättänyt meidät aamulla kalaan, jotta oppisimme soutamaan.

Maaliskuun 13. päivän iltana vuonna 1940 Pullin ovelle koputettiin. Mies ilmoitti, että koko kylä tyhjennetään.

Aikaa oli kaksi tuntia.

Kaksi hevosta veti rekiä, joihin oli lastattu talon väki ja tavarat.

– Koko yö oltiin siinä kyydissä. Oli kova pakkanen, ja se oli hevosillekin raskasta. Kaikki pikkukarja piti ennen lähtöä teurastaa siihen kotipihalle. Ei niitä voinut elävänä jättää navettaan.

– Kyllähän siinä ikävät tunnelmat oli. Vanhemmille varmaankin oli raskasta lähteä suuren lapsiperheen kanssa tuntemattomaan, Antti arvelee.

Kuolleelta näyttävän luonnon puhkeaminen uuteen kukoistukseen on tulkittu Raamatussa kuvana uudesta alusta, jolloin Jumalan rakkaus luo maailmaan jotakin ihmeellistä ja uutta. Tätä rakkauden ihmettä kuvataan Laulujen laulussa: ”Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan.” (Laul. 2:10–13)

Aamoksen kirjassa ennustetaan, että tulevana pelastuksen aikana luonto uudistuu ihmeellisesti. Kylväjä ja sadon korjaaja työskentelevät samaan aikaan, sillä maata voidaan viljellä kaikkina vuodenaikoina: ”Katso, tulee aika, sanoo Herra, jolloin kyntäjä kulkee leikkaajan kannoilla ja rypäleiden polkija kylväjän kintereillä. Silloin vuoret pursuavat nuorta viiniä ja kukkulat lainehtivat rehevyyttään. Minä käännän kansani Israelin kohtalon. He rakentavat jälleen hävitetyt kaupunkinsa ja asettuvat niihin asumaan. He istuttavat viinitarhoja ja nauttivat niiden viinin. He istuttavat puutarhoja ja nauttivat niiden hedelmän.” (Aamos 9:13–14)

Ilmestyskirjassa Aamoksen tulevaisuuden näky sanoitetaan uudelleen niin, että hedelmäpuista voidaan korjata sato vuoden jokaisena kuukautena: ”Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.” (Ilm 22:1–5)

Korona-aikaan kirkosta hakivat turvaa myös ne, jotka eivät siellä tavallisesti käyneet.

– Korona-aikana yhteiskunnassa oli nähtävissä iso kahtiajakautuminen. Viranomaiset painostivat ottamaan rokotteen ja viesti oli, että jos et ota, olet lähestulkoon vaarallinen muulle yhteiskunnalle. Jotkut ihmiset alkoivat tällöin etsiä kirkosta ja seurakunnasta omien sanojensa mukaan ”positiivista yhteisöä”, koska kaikkialla muualla heitä katsottiin karsaasti, mikäli he olivat eri linjoilla viranomaisten kanssa, Luukkala kertoo.

Siinä missä Suomessa kiistellään Suvivirren laulamisesta ja seurakunnan työntekijöiden on entistä vaikeampaa päästä kouluihin kristillinen sanoma edellä, Viron kouluissa ei podeta uskontoallergiaa.

Luukkalakin on usein päässyt puhumaan koululaisille pastorin roolissa.

– Kaikissa seurakunnissa, joissa olen työskennellyt, paikalliset koululuokat kävivät kirkossa. Heille kerrottiin evankeliumin sanoma, laulettiin ja rukoiltiin yhdessä Isä meidän -rukous.

– Melkein kaikki koululaiset osasivat sen ulkoa, hän kertoo.

Sanna Pyykönen, 31, on Espoossa asuva puhevammaisten tulkki, neulesuunnittelija ja puolitoistavuotiaan tytön äiti. Siskonsa Maaria Anttooran kanssa Pyykönen perusti vuonna 2023 Kaksosflikat-yrityksen, joka kautta naiset myyvät suunnittelemiaan neulemalleja ja tilausneuleita. Kauhavalta kotoisin olevaa Pyyköstä inspiroivat Etelä-Pohjanmaan perinteisistä käsitöistä nousevat neulemallit, joihin voi tutustua Kaksosflikkojen Instagram-tilillä.

Mitä Kaksosflikkojen neulekevääseen kuuluu?

Kaikki eivät usko Jumalaan. Eivät tänään, eivätkä silloinkaan, kun Vapahtaja vielä kulki meidän keskellämme ihmishahmossa. Jopa osa niistä, jotka saivat nähdä Jeesuksen ja kokea ihmeitä, ei uskonut häneen. Sairaita parani, sokeat saivat näkönsä, kuurot alkoivat kuulla ja kuollut heräsi, mutta silti jotkut eivät kyenneet näkemään Vapahtajaa. Jumalan tuntemisen sijaan sydämen täytti itseriittoisuus tai joillakin jopa viha. Mutta miksi?

Miksi sydän ei helly eivätkä polvet notkistu edes suurille ihmeille? Edes silloin, jos se ihme kohdistuu henkilöön itseensä? Miksi sydäntämme ei sulata lupaus meitä itseämme suuremmasta armahtavasta rakkaudesta? Onhan tästä monta saarnaa tehty ja kuultu. Epäuskon mysteeristä. Sielun sokeudesta.

Olisiko pelko jollekin syy sydämen kylmyyteen? Tai oikean tiedon puute? Ryhmäpaine? Huonot mielikuvat? Toimeentulon huolet? Tai yksinkertaisesti tahto? Ehkä minun sydämeni ei helly, koska minä en tahdo sen heltyvän. Koska minä en vaan tahdo.

”Mitä ajattelet siitä, jos herätysliikkeet muodostaisivat viiden vuoden sisällä uuden luterilaisen kirkon?”

64 % kyselyyn vastanneista messuyhteisökävijöistä kertoi suhtautuvansa uuden kirkon perustamiseen joko erittäin tai melko myönteisesti. Kolmetoista prosenttia arvioi, ettei tunne kysymystä riittävästi vastatakseen, kaksitoista prosenttia vastasi ”ei myönteisesti eikä kielteisesti” ja yksitoista prosenttia suhtautuu uuden kirkon perustamiseen joko erittäin tai melko kielteisesti.

Ne, jotka eivät tällä hetkellä ole jäseniä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tai jossain muussa luterilaisessa kirkossa, ovat odotetusti myötämielisimpiä uudelle kirkolle: heistä 86 prosenttia suhtautuu sellaisen perustamiseen erittäin tai melko myönteisesti. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistäkin 59 prosenttia suhtautuu uuden kirkon perustamiseen erittäin tai melko myönteisesti ja kolmetoista prosenttia erittäin tai melko kielteisesti.

Suhtautuminen viiden vuoden sisällä perustettavaan uuteen kirkkoon korreloi sekä iän että messuyhteisöjäsenyyden kanssa: nuoremmat ja messuyhteisöihin sitoutuneet ovat myötämielisiä uuden kirkon perustamiselle, kun taas vanhemmat ja löyhemmin messuyhteisöön kiinnittyneet suhtautuvat asiaan varauksellisesti tai kielteisesti.

– Ilman muuta tämä on merkittävä tulos, Tarvainen kommentoi.

Ihmisiin vaikutetaan luomalla mielikuvia. Mielikuvia luodaan kertomuksilla, narratiiveilla. Täysin objektiivista, puolueetonta, narratiivia tuskin on olemassakaan. Jokainen kertoo tarinansa omasta näkökulmastaan, ja vaikka itse uskoo sen ehdottomaan todenmukaisuuteen, on se parhaassakin tapauksessa yksipuolinen. Avoin, kuunteleva ja kunnioittava keskustelu pyrkii löytämään yhteistä narratiivia, jossa keskustelun osapuolet ovat valmiit korjaamaan omaansa ja sen yksipuolisuuksia.

Se, jolla on hallussaan tiedotusvälineet, käyttää valtaa saadessaan oman narratiivinsa tehokkaasti ihmisten tietoisuuteen. Ei ole olemassa objektiivista mediaa. Sosiaalinen media on kuitenkin tehnyt mahdolliseksi myös pienemmille toimijoille saada oma äänensä ja tarinansa kuuluviin. Joskus pieni ääni voi sosiaalisessa mediassa kasvaa yllättävän suureksi ja merkittäväksi. Perinteisten medioiden haltijoilla ei enää ole monopolia narratiivien luomisessa ja levittämisessä – onneksi.

Kirkon johdon useampien piispojen suulla toistetun narratiivin mukaan raamattukonservatiiviset herätysliikkeet ovat muuttuneet entistä jyrkemmiksi erityisesti virkakäsityksessään. Tämä muutos on tapahtunut heidän mukaansa nimenomaan liikkeiden johdossa, ja liikkeiden aktiivit kärsivät tilanteesta. Kukapa ei uskoisi tätä, kun piispat arvovallallaan niin sanovat. Narratiivin, ollakseen uskottava, olisi kuitenkin saatava tukea faktoista.

Lempikirjailijani Joel Haahtelan uusin kirja Talvikappeli laittoi pohtimaan, miksi Jumala oli valinnut ihmisen pelastussuunnitelmaksi niin julman tien, oman poikansa uhraamisen kaikkein kivuliaimmalla tavalla?

Kirjassa eletään 1300-lukua freskomaalarin kautta. Kristuksen kärsimyksen kuvaaminen on hänen työnsä raskaimpia vaiheita. Miten kuvata hetkeä, jossa Vapahtajamme ottaa koko maailman, kaikkien ihmisten synnit kannettavakseen? Miksi tämä, katseelle vastenmielinen kuva täytyy tehdä ja miksi Jumala, Isä, sallii tämän tapahtua pojalleen?

Tässä raskaimmassa hetkessä ei näy rakkautta. Se on täynnä tuskaa ja syvää ahdistusta. Siinä Jeesus, Jumalan täysin hylkäämänä, astuu syvimpään pimeyteen. ”Jumala kadottaa Jumalan” huutaen sen monelle ihmisellekin tutun tuskan: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Vapahtajamme on kaltaisemme, täysi ihminen. Hänen myötätuntonsa ja rakkautensa ihmiskuntaa kohtaa kumpuaa tästä tuskallisesta hetkestä. Se osoittaa meille, että hän tuntee meidän jokaisen kipumme, fyysisen ja henkisen ja ennen muuta sen syvimmän pimeyden hetken, kokemuksen Jumalan hylätyksi tulemisesta. Kaiken tyhjiin raukeamisen kauhun.