Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Sari Mäkimattila ja Jiska Gröhn ovat evankelisia seurakuntavaaliehdokkaita, joiden mielestä kirkon sisällä on edelleen mahdollista vaikuttaa.

Kirkon luottamushenkilönä pitkään toiminut dosentti, lääketieteen tohtori ja Sleyn hallituksen puheenjohtaja Sari Mäkimattila päätti viime seurakuntavaalien aikaan, ettei enää seuraavissa vaaleissa asetu ehdolle.

– Nyt kuitenkin tuntuu, että jotain jäisi kesken. Tämä on pitkäjänteistä työtä. Jo ehdolle asettuminen on kannanotto, Haagan seurakunnan seurakuntaneuvostossa sekä Helsingin seurakuntien yhteisessä kirkkovaltuustossa vaikuttava Mäkimattila sanoo.

Seurasin kesän ajan ohrapellon kasvua ja kypsymistä juodessani kahvia terassillamme. Vihreä vilja kypsyi lopulta kullankeltaiseksi ja odotin, että iso puimuri tulee ja korjaa viljan. Odotin puimuria niin kuin lapset joulupukkia. Vaikka se tuntuu vähän lapselliselta, haluan olla kotona silloin, kun puimuri tulee.

Raamatussa on paljon kertomuksia, joissa puhutaan kylvöstä ja viljasta. Tällainen kertomus on esimerkiksi vertaus kylväjästä. Vertauksessa kylväjä kylvää siemeniä erilaisiin maaperiin: tien varteen, kiviselle maalle, orjantappuroihin ja hyvään maahan. Vertaus opettaa, kuinka ihmiset ottavat Jumalan sanan vastaan eri tavoin. Joidenkin ihmisten kohdalla sana ei pääse juurtumaan. Ei ole aikaa eikä edes halua kuulla Jumalan sanaa. Saatana kylvää epäuskon siemeniä ahkerasti. Toiset ottavat sanan ilolla vastaan, mutta luopuvat siitä koettelemusten tullessa. Joillakin elämän huolet ja menestyksen tavoittelu vievät kaiken huomion ja sanasta eläminen kuihtuu. Joidenkin kohdalla sana juurtuu sydämeen ja elämään. He haluavat elää läheisessä yhteydessä Jumalaan.

Jumala rakastaa kaikkia luotujaan ja kaipaa heitä elämään yhteydessään. Hän tahtoo olla Isämme ja iankaikkinen turvamme. Jumala vetää ihmistä puoleensa monin tavoin. Hänen rakkautensa löytää pimeimpäänkin kolkkaan. Väsymättömästi, jopa mustasukkaisesti, hän etsii ihmistä: ”Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan”(Jaak 4:5).

Kirkko ja uskon todistajat. Professori Jouko N. Martikainen 90 vuotta. Toimittaneet Jouko M. V. Heikkinen ja Veijo Koivula. Julk. Suomen evankelis-luterilainen rukousveljestö 2026.

Göttingenin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko N. Martikaiselle on tehty jo kolmas juhlakirja. Uusin teos ”Kirkko ja uskon todistajat” ilmestyi 90-vuotispäiväksi. Siihen on saatu päivänsankarilta kolmetoista esitelmää tai puhetta. Hänen tutkijaystävänsä onnittelevat viidellätoista artikkelilla.

Kaikki kirjoittajat ovat tunnettuja asiantuntijoita ja teologeja. Aiheet liikkuvat raamattuteologian, dogmatiikan, kirkkohistorian, kirkko-opin, ekumeniikan, liturgiikan, mystiikan, martyrologian, hymnologian ja spiritualiteetin alueilla. Kirja ilmentää sitä laaja-alaisuutta, joka on ollut professori Martikaiselle tunnusomaista. Yhteiseksi näkökulmaksi kirjassa nousee se, mikä on kristillisen kirkon tie tulevaisuuteen ja miten voimme olla Kristuksen seuraajia ja uskon todistajia.

Kola Ojares oli filosofiasta kiinnostunut ateisti, joka ei voinut ymmärtää uskovaisia. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänestä tulisi kristitty.

Nuorten miesten kasvava kiinnostus kristinuskoa kohtaan on ainakin Suomessa tilastoitu tosiasia. Ilmiö näkyy myös ruohonjuuritasolla.

– Kyllä, minä olen yksi näistä nuorista miehistä, 22-vuotias Kola Ojares myöntää iloisesti.

Seurakunta tarvitsee marttoja, jotka kantavat pöytään tarjottavaa ja palvelevat toisia seurakuntalaisia. Seurakunnassa on paikka myös marioille, jotka istuvat uskollisesti sanan kuulossa, oppilaan paikalla.

Luukkaan evankeliumin kymmenennessä luvussa kerrotaan siitä, kuinka Betaniassa, joka sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Jerusalemista, eräs koti oli saanut arvokkaan vieraan (Luuk. 10:38–42). Jeesus oli siis tullut Betanian kylään opetusmatkalle ja ihmisiä oli rientänyt häntä kuulemaan. Olihan kyseessä rabbi, tunnettu ja toimelias opettaja, joka puhui kuin hän, jolla oli valta ja voima. Hän paransi sairaita ja teki ihmeitä. Jeesuksen kohtaaminen ei jättänyt ketään entiselleen.

Nyt Martta oli kutsunut pitkän päivän tehneen opettajan kotiinsa. Martta halusi olla hyvä ja vieraanvarainen emäntä – ei ainoastaan Jeesukselle, vaan mitä ilmeisimmin myös ainakin niille kahdelletoista opetuslapselle, jotka kulkivat Jeesuksen kanssa. Ei siis aivan pieni joukko kestittäväksi!

Forssalainen perheneuvoja Anja Nwose piti alkusyksystä Ylen Radio ykkösellä iltahartauksia. Nwoselle oli esitetty toivomus, että hän toisi hartauksissaan esiin ”lohduttavia ajatuksia”. Hän puhui niissä psalmeista. Nwosesta psalmeissa on pohjavireenä luottamus Jumalan hyvyyteen, ja samalla ihmisyys kaikkinensa saa olla olemassa. Nwosea puhuttelee se, ettei psalmeissa mitenkään kaunistella ihmisen elämää. Niissä tuska, ilo ja suru tuntuvat ihmisen kehossa.

Miksi meidän on usein vaikea luottaa Jumalan huolenpitoon?

Lapsuuteni kotikylällä kaikki naapuruston lapset kävivät 80-luvulla ja vielä 90-luvullakin pyhäkoulussa. Raamatun kertomukset tulivat tutuiksi flanello-taululle ilmestyvien kuvien muodossa, ja monet lasten virret juurtuivat syvälle muistiin. Muistan, miten jännittävää oli odottaa omaa lukuvuoroa, kun Raamattua luettiin vuorotellen jae kerrallaan. Ja pyhäkoulun lopuksi sai tarran, joka liimattiin kauden alussa jaettuun kuvatauluun.

Pyhäkoulujen määrä on Suomessa merkittävästi vähentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Pyhäkoululaisten ja pyhäkoulunopettajien lukumäärä on laskenut tasaisesti 2000-luvulla. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tilastojen mukaan perinteinen, viikoittainen pyhäkoulutoiminta on supistunut huomattavasti. Syiksi on esitetty yhteiskunnan muutosta, laskevaa syntyvyyttä ja perherakenteiden murrosta.

Pyhäkoulujen määrän vähentyessä vähenee myös lasten kristillinen kasvatus. Toki voi olla, että monessa perheessä vanhemmat jaksavat lukea ahkerasti ääneen lastenraamattuja ja opettaa lapsilleen hengellisiä lauluja ja rukouksia, mutta paljon on niitä perheitä, joihin kristillinen kasvatus ei samalla lailla ylety kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun samaan aikaan kouluista on poistunut tunnustuksellinen opetus, voi monella lapsella olla varsin vähän tietoa kristinuskosta.

Vanhempien kuuluu saatella kotoa muuttava lapsensa matkaan ja vakuuttaa, että tämä kyllä pärjää – ja niin pärjäävät vanhemmatkin.

 Kuka muistaa lähes kymmenen vuoden takaa silloisen Oikotie-yrityksen tv-mainoksen?

Filminpätkässä kuvattiin kuvitteellisen äidin ja hänen poikansa elämää synnytysosastolta siihen asti, kun lapsi tyhjensi huoneensa ja huristi pakettiautolla omaan elämäänsä. Äiti rutisti tien reunassa pojan pehmopupua ja taustalla kuului haikea laulu: ”Kun aika on, taas leikitään, sinut jälleen nään, sinä saavuthan.” Mainoksessa markkinoitiin tietysti yrityksen välittämiä asuntoja, mutta sen häpeämättömän sentimentaalinen kuvaus lapsen lähdöstä osui varmasti monen äidin ja isän sydämeen.

Usein sanotaan, että kirkon herätysliikkeet ovat pieniä ja marginaalissa. Vuosikymmeniä sitten niiden koko ja vaikutus olivat toista luokkaa. Tottahan tämä on, jos herätysliikkeiden toiminnasta ja jäsenmääristä kertovia lukuja verrataan siihen, paljonko suomalaisia tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä on. Vain yksi herätysliike voi kertoa hämmästyttävän suurista luvuista. Tarkoitan vanhoillislestadiolaisia.

Entä jos asiaa katsotaan jumalanpalvelusten näkökulmasta? Niiden sanotaan olevan kirkon toiminnan ydin. Helsingissä tavallisena lokakuun sunnuntaina kirkkomme paikallisseurakuntien messuissa paikan päällä osallistujia on 1500–2000. Herätysliikkeiden järjestämissä messuissa Helsingissä vastaava luku on noin 600. Siis noin 25 % osallistujista on herätysliikkeiden jumalanpalveluksissa. Luku ei ole aivan pieni, ja myös paikallisseurakuntien messuissa on heitä, joilla vahvempi tai ohuempi kytkös johonkin kirkon herätysliikkeeseen. Ei myöskään ole merkityksetöntä, että herätysliikkeiden messuissa on paljon nuoria, perheitä ja lapsia. Näin ei ole vain Helsingissä vaan monilla muillakin paikkakunnilla.

Eikö kannata toimia niin, että näin suuri prosentti luterilaisia kristittyjä pysyy kirkkomme jäseninä? Tai jos osa heistä on eronnut kirkosta tai ei ole ollutkaan sen jäsen, liittyy jäseniksi. Tätä joukkoa ei kannata menettää.

Kristitty tarvitsee seurakunnan. Yksin ei tulisi olla ja uskoa – ellei ole aivan poikkeustilanne. Yksin usko hiipuu ja sammuu. Kristitty tarvitsee paikan ja yhteisön, johon kokoontua ja jossa julistetaan evankeliumia, vietetään ehtoollista, kastetaan, rukoillaan, rakastetaan ja tehdään matkaa yhdessä toisten kanssa kohti taivasta. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan, näkymättömään Kristuksen kirkkoon ja tarvitsee myös seurakunnan, jossa näkymätön Kirkko tulee näkyväksi ja koettavaksi.

Olemme Suomessa tottuneet seurakuntiin, joihin kuuluvat kaikki tietyllä alueella asuvat seurakunnan jäsenet. Mutta seurakunta saa olla myös hyvin erilainen. Mihin me olemme tottuneet, on aivan poikkeuksellista kristittyjen joukossa eri puolilla maailmaa.

Messuyhteisöt, joita maassamme on jo huomattava määrä, ovat monille se paikka ja yhteisö, johon kokoonnutaan ja jossa kuullaan evankeliumia, vietetään ehtoollista ja tehdään matkaa toisten kanssa. Kuitenkaan messuyhteisöt eivät ole aivan täysin seurakuntia: niiden jäseneksi ei voida kastaa tai liittyä siinä merkityksessä, mitä seurakunnan jäsenyys tarkoittaa. Eikä moniin messuyhteisöihin ole yhtä helppoa saada pastoreita kuin seurakuntiin. Tai olisi kyllä, jos heitä vain vihittäisiin.