Essi Tuomala

Vauva hamuaa ruokaansa äidin rinnoilla vaistomaisesti. Maito sammuttaa nälän ja janon – vähäksi aikaa. Muutaman tunnin kuluttua maitoa alkaa taas virrata vauvan nälkäiseen suuhun. Raamatussa Pietari kehottaa meitä tavoittelemaan puhdasta sanan maitoa. Vauva ei vielä ymmärrä, että myöhemmin hän voi itse valita, mitä syö, mikä on terveellistä ja mikä on vähemmän terveellistä – jopa myrkyllistä.

Pietari kirjoitti opetuksensa kiertokirjeenä usealle seurakunnalle. Hän kehottaa: ”Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu.” Näitä syntejä esiintyi kristittyjen elämässä yleisesti. Näitä esiintyy myös meissä. Pietarilla itsellään oli tästä rankka kokemus Jeesuksen kuulustelujen yhteydessä: ”En tunne sitä miestä”.

On varottava tämän maailman tarjoamia myrkyllisiä juomia ja ruokia. Näiden sijaan Pietari kehottaa meitä etsimään puhdasta sanan maitoa, jossa on hengellisen kasvun voima. Hän muistuttaa: ”Olettehan te maistaneet Herran hyvyyttä”. Hän itse on kokenut lankeemuksen ja nousun siitä Herran hyvyyden ja armon voimasta. Tähän mekin saamme tänään turvautua.

Pyhimys naapurissa. Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti & Marika Räsänen (toim.). Gaudeamus 2026.

Kristinuskon vaikutus ihmisten arkielämään oli Suomessa keskiajalla pääpiirteissään varsin samanlaista kuin muuallakin Euroopassa. Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen kertovat kuitenkin Pyhimys naapurissa -tietokirjassaan, että myöhäiskeskiajan Suomen alueella erityiset piirteet ihmisten eletyssä uskossa liittyvät maantieteelliseen sijaintiin eli pohjoiseen ilmastoon ja muihin olosuhteisiin, pitkiin välimatkoihin sekä varsin harvaan asutukseen. Ennen reformaatiota ihmisten vuorovaikutus pyhimysten kanssa ilmenikin eri tavoin keskiaikaisessa Suomessa kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa, missä asutus oli tiheää. Kirkkomatkat olivat täällä pitkiä, niin myös pyhiinvaellusmatkat.

Eletty usko oli keskiajalla hyvin ruumiillista. Ihmiset näkivät heille tärkeitä pyhimyksiä kuten Pyhän Birgitan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Olavin veistoksissa, esineissä tai maalauksissa. He kuulivat pyhimyksistä lauluissa ja saarnoissa ja koskettivat pyhimysten hautoja. Ristinmerkit ja polvistumiset olivat osa elettyä uskoa, samoin kirkossa poltettujen vahakynttilöiden tuoksu. Pyhimyksille pyhitettyjä kivikirkkoja rakennettiin 1400-luvulla, ja niiden ylläpitäminen oli ihmisten yhteinen ponnistus. Suomen vanhimmat kirkot ovat pyhimyksille vihittyjä: esimerkiksi Turun tuomiokirkko on vihitty Neitsyt Marialle.

Joel Stålnacke, 20, muuttaa tänä kesänä Ulvilasta Turkuun ja lapsuudenkodista omilleen. Syksyllä hän aloittaa tietojenkäsittelytieteen opinnot Åbo Akademissa. Hän uskoo, että yliopistossa on helppo olla myös kristittynä.

Olet muuttamassa opintojen perässä Turkuun. Onko se sinulle entuudestaan tuttu kaupunki?

Olen kuullut Turusta paljon hyvää, mutta se ei ole minulle kovin tuttu kaupunki. Nuorempana olen käynyt siellä perheen kanssa, ja koulun puolesta kävimme tutustumassa Turun yliopiston kampukseen.

Yksi lapsistani totesi noin kolmevuotiaana mummulleen, ettei hän ole koskaan nukkunut. Ei koskaan. Ihan yhtä vakuuttavaa on todeta, että en ole koskaan pelännyt enkä tule koskaan pelkäämään. Lause ”Ihminen ei pelkää” herättää kysymyksiä. Onko niin, että kun pelkään, en turvaakaan Jumalaan niin kuin pitäisi?

Raamatussa sanotaan ”älä pelkää” ainakin sata kertaa. Kuka tarvitsi nuo sanat, ja miksi hän pelkäsi? Tässä muutama esimerkkihenkilö: israelilaisia kohti luvattua maata johtanut Joosua, Jeesuksen äiti Maria, Pietari ja muut opetuslapset, Paavali ja Ilmestyskirjan kirjoittanut Johannes. Heille kaikille sanottiin, ettei tarvitse pelätä.

Kun Joosuasta tuli kansan johtaja matkalla kohti luvattua maata, edessä oli monenlaisia vaikeuksia. Mooses rohkaisi häntä: ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.” (5. Moos. 31:8)

Diakoni, psykoterapeutti ja kirjailija Seppo Laaksoa seurasi työvuosien aikana usein kipeältäkin tuntunut kysymys omasta kutsumuksesta.  

Juuri ylioppilaaksi päässyttä Seppo Laaksoa ärsytti.

Elettiin seitsemänkymmenluvun puoliväliä Alastarolla. Sekä omat vanhemmat että kyläläiset tuntuivat olevan varmoja siitä, että Laaksosta tulisi pappi.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa. Heitä pidettiin ihmiskunnan vihollisina. Perimmäinen syy vainoihin oli se, että kristityt eivät suostuneet palvomaan keisarin geniusta, hänen suojelushenkeään. Rooman valtakunnassa sai kyllä palvoa mitä tahansa jumalia ja uskoa miten tahtoi, kunhan kumarsi myös keisarin geniusta. Keisarin geniuksen palvonta oli valtakunnanuskonto, jonka noudattamisen ajateltiin olevan välttämätöntä valtakunnan rauhan ja menestyksen takaamiseksi. Kristityt suostuivat kuitenkin kumartamaan vain Kristusta Herranaan ja kuninkaanaan. Siksi heitä pidettiin Rooman valtakunnan ja koko ihmiskunnan halveksittavina vihollisina.

Ei mitään uutta auringon alla. Jumalten ja uskontojen nimet vaihtuvat, nimien taakse kätkeytyvä todellisuus ei. Tänäänkin saa palvoa mitä tahansa jumalia ja uskoa miten tahtoo, kunhan alistuu tämän päivän valtionuskonnon vaatimuksiin. Joka uskaltaa sanoa poikkipuolisen sanan pride-ideologiasta leimataan tasa-arvon vastustajaksi ja yhteiskuntarauhan rikkojaksi, koko ihmiskunnan viholliseksi. Vaino ei vielä ole onneksi yhtä veristä kuin Rooman hullujen keisarien aikana, mutta moni suostuu kuitenkin kumartamaan pride-ideologian jumalien edessä saadakseen säilyttää yhteiskunnallisen asemansa ja sosiaalisen arvostuksensa.

Nyt on aika olla rohkeasti ja iloisesti kristitty. Esikuvaksi voisi ottaa vaikka Polykarpos Smyrnalaisen, joka kuoli marttyyrinä vuonna 156 jKr. Kun hänen vangitsijansa yrittivät pakottaa hänet vannomaan keisarin geniuksen kautta, hän vastasi: ”Minä olen kristitty!” eikä suostunut vaatimukseen.

Heprealaiskirjeessä luvataan: ”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon — hänen ruumiinsa — kautta.” (Hepr. 10:19–20)

Lahtelaiset tekivät minuun vaikutuksen. Kun vuoden 2017 alussa aloitin Sleyn Lahden Lutherin kirkon pastorina, useat seurakuntalaiset esittelivät minulle ystävällisesti Lahtea. Eräs mieleeni painunut seikka oli se, että monet muistivat kehua, kuinka nopea ja hyvä moottoritie on Lahdesta Helsinkiin. Kuulin toistuvasti, lauseen: ”Se on tunti ja vartti, niin olet Stadissa.”

Helsingin päädyssä sitä vastoin kukaan ei koskaan kehuskellut hyvällä tiellä Lahteen. Niiden kymmenen vuoden aikana, jotka asuin Domus Evangelicalla Helsingissä, yksikään ihminen ei kerskannut Lahteen pääsemisen ihanuudesta. Jos helsinkiläinen puhuu tiestä, hän nostaa esiin Tampereen tien ja ehkä Turun väylän. Lahden baana on vain yksi monista.

Ylisukupolvinen trauma voi siirtyä ihmisen geeniperimässä aina kolmanteen ja neljänteen polveen, kertoo epigenetiikaksi kutsuttu tieteenala. Toimittaja Elina Rautio tutki isoäitinsä elämän tragedioiden vaikutuksia itseensä.

Toistuvat unettomuuskaudet olivat piinanneet toimittaja ja kasvatustieteen tohtori Elina Rautiota viidentoista vuoden ajan. Unen asiantuntijoistakaan ei ollut juuri apua. Nähtyään dokumentin natsien jälkeläisistä ja heidän kamppailustaan ahdistavan sukuhistoriansa kanssa Rautio alkoi pohtia, voisiko hänen unettomuutensa liittyä ylisukupolvisiin traumoihin. Olihan Raution 66-vuotiaana menehtynyt isän äiti Ertta joutunut lähtemään nuorena evakkoon Viipurista. Sitä ennen ja sen jälkeenkin isoäidin elämässä tapahtui tuskallisia asioita.

Olisivatko isoäidin elämän traumat voineet vaikuttaa vahingollisesti Rautionkin mieleen?

Kati Tervo-Niemelä saattaa itkeä taittaessaan yksin erämaataivalta ultrajuoksutapahtumassa. Useimmiten hän itkee iloa ja kiitollisuutta, joskus suruakin. Luonnossa käytännöllisen teologian professori tuntee itsensä armollisella tavalla pieneksi.

Kati Tervo-Niemelä sanoo, että hänelle koti on siellä, missä hän juoksee kulloisenkin lenkkinsä. Ultrajuoksua harrastavan Tervo-Niemelän peruslenkki kestää pari tuntia. Useimpina viikkoina hän pyrkii tekemään yhden neljän, viiden tunnin pituisen juoksulenkin. Tapaamistamme edeltävänä viikonloppuna Tervo-Niemelä osallistui Kuusamossa Nuts Karhunkierros -tapahtumaan, jossa juostiin Karhunkierroksen reitillä erimittaisia matkoja.

Itä-Suomen yliopistossa käytännöllisen teologian professorina toimiva Tervo-Niemelä, 53, kuvaa Instagram-profiilissaan itseään luonnonystäväksi, ikuiseksi Lappi-haaveilijaksi, vaeltajaksi, polku- ja ultrajuoksijaksi. Hänen pisimmät ultrajuoksunsa ovat olleet 330 kilometrin mittaisia.