Essi Tuomala

Johannes Kastaja opasti seuraajiaan: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.” (Joh. 3:27) Johannes oli suurin vaimosta syntyneiden joukosta. Hänen teräväkatseisuuttaan meidän kannattaa seurata. Hän osoittaa meille Jumalan Karitsaa, joka otti pois maailman synnin Isän edestä syyttämästä meitä.

Johannes tunnusti tässä, että tämäkin viisaus oli annettu hänelle taivaasta. Jumala sen oli antanut. Pyhä Jaakob kirjoitti: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä.” (Jaak. 1:17a)

Jumala lähetti meille pelastajan taivaasta. Hän tuli valoksi maailmaan, tänne meidän pimeyteemme. Jumalan Poika, Vapahtaja teki kaiken, mitä sinun pelastukseesi tarvitaan. Voinemme sanoa, että kärsiessään ja riippuessaan ristillä hän avasi kätensä meitäkin varten, ”myös sinut helmaansa sulkeakseen”, niin kuin Siionin kanteleen laulussa 212 lauletaan. Hän katsoi meitä, surkeaa tilaamme, sitä, että me emme koskaan tulisi täyttämään sitä mittaa, joka taivaaseen pääsemiseen tarvitaan.

Ulriikka Kanniainen on kolmen lapsen äiti ja englannin opettaja, joka ystävänsä Netta Koivusen kanssa havahtui siihen, että lapsille olisi lasten Raamattujen ohella tarpeellista olla muutakin kristillistä materiaalia. Koivunen kuvitti, Kanniainen kirjoitti tekstit ja näin syntyivät lasten värityskirjat, joissa väritettävien kuvien ohella on lyhyitä kertomuksia Raamatusta. Kanniainen toivoo, että kirjat voisivat sekä tarjota lapsille mukavaa tekemistä että toimia vanhemmille kristillisen kasvatuksen tukena.

Värityskirjoja on nyt kolme erilaista: Pääsiäinen, Nooan arkki ja Eksynyt lammas. Neljäs on tekeillä. Millaisen vastaanoton värityskirjat ovat saaneet ja miten olette markkinoineet niitä?

Yhteinen jumalanpalvelus on kristillisen elämän sydän. Aivan alusta alkaen kristityt ovat kokoontuneet säännöllisesti rukoilemaan ja kuulemaan Jumalan sanaa. Raamattu opettaa kuitenkin yllättävän vähän siitä, millainen jumalanpalveluksen tulisi olla. Uudessa testamentissa on joitain ohjeita ja muutamia kuvauksia ensimmäisten kristittyjen jumalanpalveluksista.

Apostolien teoissa kuvataan Jerusalemin alkuseurakunnan elämää: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap. t. 2:42)

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat olivat juutalaisia, ja vielä Paavalin työn tuloksena syntyneissä seurakunnissakin saattoi olla mukana runsaasti juutalaistaustaisia kristittyjä. He olivat tottuneet viettämään joka sapatti synagogajumalanpalvelusta. On otaksuttavaa, että monissa seurakunnissa jumalanpalvelus muistutti pitkälti synagogapalvelusta. Synagogapalveluksessa luettiin ja selitettiin pyhiä kirjoituksia, rukoiltiin ja laulettiin. Samat elementit kuuluivat ensimmäisten Jeesuksen seuraajien jumalanpalvelukseen, mutta ne saivat uudenlaista väriä siitä uskosta, että nasaretilainen Jeesus, joka oli ristiinnaulittu mutta joka oli noussut kuolleista, on Kristus ja Herra.

Viime vuosina käsite ”turvallinen tila” tai ”turvallisempi tila” on yleistynyt Suomessa kouluissa ja kirjastoissa ja yliopistoissa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ottanut käsitteen käyttöön myös koskemaan seurakuntia. Ajatus maailmasta, yhteiskunnasta ja kirkosta tilana, jossa jokainen ihminen saa kokea fyysistä ja henkistä turvallisuutta, on sinänsä jalo. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Kristuksen kalliisti lunastama, ainutkertainen ja arvokas. Ihmisarvo on jotain luovuttamatonta.

Ongelmalliseksi turvallisen tilan soveltaminen muuttuu kun sitä käytetään välineenä julkisen keskustelun ja ”ei-toivottujen näkemysten” ilmaisemisen kieltämiseen. Tällöin kyse ei ole “turvallisesta tilasta” vaan “sananvapauden kaventamisesta”. Mistä koko “turvallinen tila” -käsitteessä on pohjimmiltaan kyse?

”Turvallinen tila” -käsite juontaa juurensa Yhdysvalloista, jossa 1960-luvulla feministit ja seksuaalivähemmistöt halusivat luoda kokoontumispaikkoja, joissa he kokivat voivansa olla vapaita vastustuksesta, sosiaalisista valtarakenteista, syrjinnästä ja häirinnästä. 1990-luvulta lähtien ilmiö levisi yliopistokampuksille ja edelleen koulumaailmaan jopa tänne Pohjolan perukoille.

Avioeroja tapahtuu myös seurakunnassa ja herätysliikkeiden piirissä. Seurakuntaperhe voi parhaimmillaan olla rikkinäisessä perheessä kasvaneelle ja eri kotien välillä seilaavalle lapselle tai nuorelle turvasatama: tänne minä kuulun, täällä minulla on oma paikka.

Avioerolapsi ei enää nykymaailmassa ole kummajainen, vaan hänellä on ympärillään paljon kohtalotovereita ja vertaistukea.

Perheneuvolan psykologi ja perheterapeutti Taru Virrankoski muistuttaa, että vaikka avioero on uusi normaali, se ei kuitenkaan tarkoita, että lapset kärsisivät siitä yhtään vähemmän kuin aiemmin.

Riparista piti alkaa Salla Suomisen kapinavaihe. Sen sijaan se teki hänestä seurakuntanuoren.

”Menisipä kaksi viikkoa nopeasti”, oli raumalaisen Salla Suomisen toive, kun henkilöauto kesäkuussa 2019 kaarsi Karkun evankelisen opiston parkkipaikalle.

Suominen tuli riparille yhdessä jalkapalloharrastuksesta tutun ystävänsä kanssa. Myös hänen isoveljensä olivat käyneet riparin Karkussa. Suomisella ei kuitenkaan ollut taustaa evankelisessa liikkeessä eikä kristillinen usko ollut koskaan ollut arjessa läsnä.

Etelä-Saimaan Kansanlähetyksen juniorityöntekijä, teologian maisteri Iida Halme päätyi 25 vuotta sitten pystymetsästä herätysliikeriparille. Konfirmaatiossa ”höpöhöpöjutuista” tulikin totisinta totta.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa, lauletaan Lasse Mårtensonin laulussa.

Purjehdusharrastus johti lappeenrantalaisen Iida Halmeen 25 vuotta sitten tärkeimmän äärelle.