Essi Tuomala

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on herätysliikkeiden kirkko. Kirkkohistorian saatossa meillä Suomessa on aina ollut sekä tahtoa että kykyä sovittaa yhteen kansankirkon laaja-alaisuus ja herätysliikkeiden hengellinen syvyys. Tämä yhdistelmä on aina ollut jännitteinen, mutta siitä huolimatta sen puitteissa on osattu uskoa, toimia ja kulkea yhdessä.

Tänään yhteinen sävel kirkon ja herätysliikkeiden välillä tuntuu olevan entistä vaikeammin löydettävissä. Yhteiskuntamme vastakkainasettelut heijastuvat kirkkoon, ja keskustelu jakautuu ääripäihin. Myös sinä voit kokea turhautumista kansankirkkoamme kohtaan, kun se etääntyy Raamatun avioliittokäsityksestä ja rajoittaa herätysliikkeiden messuyhteisöjen toimintaa.

Moni meistä kysyykin nyt, miksi maksaa kirkollisveroa ja tukea kansankirkkoa, jos se samalla pyrkii rikkomaan sitä hengellistä kotia, joka itselle on tullut rakkaaksi. Erityisen turhauttavaa on, jos seurakunnissa tai hiippakunnissa nähdään enemmän vaivaa luterilaisten herätyskristittyjen messujen rajoittamisen kuin niiden arvostamisen eteen.

Kuvataiteilija Susanna Sinivirta maalaa mielellään heleän värisiä lintuja ja kukkia. Mutta vuosia sitten, keskellä suurta surua, Sinivirta piirsi kädettömiä naisia. Silloin hänen rukouksistaankin loppuivat sanat.

Vaeltelen vieläkin ajatuksissani lapsuuteni kotimetsässä Ruotsissa. Ja kun näen lumikelloja ja kevätesikkoja, muistan äidin kukkapenkin. Minulla oli ihana lapsuus, josta saan vieläkin paljon inspiraatiota, taiteilija Susanna Sinivirta sanoo.

Helsingissä perheineen asuva Sinivirta syntyi Ruotsissa, kuten myös hänen kaksi pikkusiskoaan. Perheen äiti ja isä olivat muuttaneet Pohjanlahden toiselle puolelle Keski-Pohjanmaalta. Isä oli töissä helluntaiseurakunnan pastorina Eskilstunassa. Äiti oli kotona Susannan ja hänen pikkusiskojensa kanssa. Ruotsissa perhe asui ensin kerrostalossa, mutta muutti sitten maalle, missä kolmi-nelivuotiaalla tytöllä ei ollut samanikäisiä leikkikavereita. Oli kuitenkin luonto, jota Sinivirta rakasti jo silloin. Lapsuuden kesiä Sinivirta vietti Kokkolassa ja Lohtajalla.

Evankelisessa herätysliikkeessä on vaikuttanut monia julistajia, jotka ovat palaneet evankeliumille sellaisella liekillä, että he ovat levittäneet tulta roihun lailla muidenkin sydämiin. Yksi merkittävimpiä heistä oli Pietari Kurvinen (1842–1925), joka levitti evankeliumia niin Ambomaalla kuin Suomessakin.

Pietari Kurvinen syntyi vuonna 1842 uskovaan perheeseen kaukana evankelisen liikkeen valtamailta, Pohjois-Karjalan Ilomantsissa. Isoäiti Mateli Kuivalatar oli runonlaulaja ja Elias Lönnrotin Kantelettaren tärkeä lähde. Kansanparantaja-Mateli antoi pikku-Pietarin sormea loitsuin parantaessaan kosketuksen sellaiseen maailmaan, jonka tunteminen auttoi Kurvista hänen kohdatessaan vastaavia ilmiöitä lähetyskentällä.

Kurvinen pääsi vuonna 1862 Helsingin Lähetyskouluun sen ensimmäiselle vuosikurssille. Vaikka hänellä oli kutsumus lähetystyöhön, epävarmuus Jumalalle kelpaamisesta jäyti. Lopulta löytyi vakuuttuneisuus syntien anteeksisaamisesta Jeesuksen ristintyön tähden ja samalla autuuden tunto. Näin Kurvinen liittyi evankelisen liikkeeseen.

Syntyvyys ja avioituvuus ovat laskussa ja ilmiö koskettaa kristittyjä siinä missä muutakin väestöä. Miten seurakunnissa voitaisiin tukea nuorten avioitumista ja perheen perustamista?

Suomessa avioituvuus on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana melkein kymmenellä tuhannella avioliitolla, eikä kristillinen kenttä ole irrallaan siitä kulttuurisesta ympäristöstä, jonka keskellä se elää.

– Meneillään on koko avioliittoinstituutiota koskeva muutos, joka näkyy myös seurakunnissa, sanoo Parempi avioliitto ry:n toiminnanjohtaja Hanna Ranssi-Matikainen, joka kirjoitti aiheesta hiljattain kolumnin Uusi Tie -lehteen.

Häpeätkö junalla matkustamista? Miksi pitäisi? Mitä hävettävää on junan vaunussa matkustamisessa?

Matkustajan tarkoitus on päästä perille. Junalla pääsee perille. Perille pääsee henkilöautollakin. Näiden kahden kulkuneuvon välillä on kuitenkin olennainen ero.

Autoa ajavalla täytyy olla ajotaitoa. Moottorin pitää olla kunnossa ja polttoaineen riittävyyttä on seurattava. Jos tankki tyhjenee, päämäärää ei saavuteta.

Miten oppisin puhumaan totta toisesta, jonka ajatuksia en jaa? Aluksi pitäisi lakata valehtelemasta toisesta puolitotuuksia puhumalla. ”Puhukaa totta (hepr. dabru emet) toisillenne – – niin että rauha vallitsee keskuudessanne.” Sakarjan kirjan käsky nöyrtyä oikean todistuksen antamiseen lähimmäisestä tulee keskelle aikamme levottomuutta.

Dabru emet -asiakirja syntyi maailmanlaajan juutalaisyhteisön halusta rakentaa siltaa kristillisten kirkkojen kanssa holokaustin pimeyden jälkeen. ”Haluamme puhua teistä totta ja kunnioittaa teidän uskoanne, vaikka lähihistoriamme on syvästi haavoitettu.”

Sakarjan vaatimusta on mahdollista opetella heti syvään päähän hyppäämällä. Onko mahdollista puhua totta niistä, jotka rakastavat Israelia? Heitä yhdistää huoli juutalaisten turvallisuudesta kotimaassaan. Ja voinko puhua totta Palestiinan ystävistä, joilla on hätä ihmishengistä, lapsista, perheistä?

Antero Polso on toiminut Helsingin Luther-kirkolla erilaisissa palvelutehtävissä jo kohta kymmenen vuoden ajan.

Missä kaikissa Luther-kirkon vapaaehtoistehtävissä olet toiminut?

Jo silloin, kun Luther-kirkon toimintaa alettiin valmistella ja kirkon korjaus oli vielä käynnissä, olin mukana rukousryhmässä, joka kokoontui remontin keskellä. Välillä teimme rukouskävelyjä kirkon ympäristössä ja rukoilimme koko korttelin ja sen ihmisten puolesta. Rukouspiiri toimii edelleen.

Tässä raamattuopetuksessa tutkimme Jeesusta synnittömänä kiusattuna, kiusausten voittajana, kiusattujen ylipappina ja kiusattujen auttajana.

Markuksen evankeliumin 1. luvussa kerrotaan Jeesuksen tulleen Saatanan kiusaamaksi: ”Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana.” (Mark. 1:13)

Synnittömänä Jumalan Poikana Herramme oli vapaa ihmissydämestä nousevista kiusauksista. Hänen kiusauksensa tulivat hänen ulkopuoleltaan.

Jos ihminen ei anna itselleen lupaa lepäämiseen ja palautumiseen, kyse voi olla sekä hänen jumalakuvastaan että ihmiskäsityksestään. Onko Jumala suorituksia vaativa vahtija, ja pitääkö ihminen itseään arvokkaana vain silloin, kun hän saa jotakin näkyvää aikaan?

Koko ilta sohvalla maaten, hiljaisuutta kuunnellen ja välillä torkahdellen on monen ruuhkavuosia elävän unelma, joka harvoin toteutuu. Lepo ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että ihminen laiskottelee. Lepo voi olla joutilaana olemisen sijaan myös toiminnallista: sitä, että uppoutuu johonkin virkistävään ja hauskaan puuhaan, muistuttaa työnohjaaja ja lyhytterapeutti Anne Saari.

Sastamalassa asuva Saari, joka on koulutukseltaan myös teologi, kertoo, että työssä jaksaminen, lepo ja palautuminen ovat työnohjauksessa jatkuvasti esiin nouseva teemoja.  Lepo on kuitenkin aihe, joka koskettaa muitakin kuin työssäkäyviä ihmisiä. Myös työelämän ulkopuolella oleva ihminen, vaikkapa eläkeläinen, voi kamppailla sen kanssa, onko hänen elämässään riittävästi tilaa levolle. Elämäntilanteesta riippumatta riittävän levon esteet voivat liittyä sekä ulkoisiin olosuhteisiin – siihen, että työtä ja tekemistä on liikaa eikä levolle löydy tarpeeksi aikaa – mutta myös siihen, että ihmisen on eri syistä vaikea antaa itselleen lupaa jättää velvollisuuksia sivuun ja antaa itselleen aikaa palautumiseen.