Essi Tuomala

Kristitty tarvitsee seurakunnan. Yksin ei tulisi olla ja uskoa – ellei ole aivan poikkeustilanne. Yksin usko hiipuu ja sammuu. Kristitty tarvitsee paikan ja yhteisön, johon kokoontua ja jossa julistetaan evankeliumia, vietetään ehtoollista, kastetaan, rukoillaan, rakastetaan ja tehdään matkaa yhdessä toisten kanssa kohti taivasta. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan, näkymättömään Kristuksen kirkkoon ja tarvitsee myös seurakunnan, jossa näkymätön Kirkko tulee näkyväksi ja koettavaksi.

Olemme Suomessa tottuneet seurakuntiin, joihin kuuluvat kaikki tietyllä alueella asuvat seurakunnan jäsenet. Mutta seurakunta saa olla myös hyvin erilainen. Mihin me olemme tottuneet, on aivan poikkeuksellista kristittyjen joukossa eri puolilla maailmaa.

Messuyhteisöt, joita maassamme on jo huomattava määrä, ovat monille se paikka ja yhteisö, johon kokoonnutaan ja jossa kuullaan evankeliumia, vietetään ehtoollista ja tehdään matkaa toisten kanssa. Kuitenkaan messuyhteisöt eivät ole aivan täysin seurakuntia: niiden jäseneksi ei voida kastaa tai liittyä siinä merkityksessä, mitä seurakunnan jäsenyys tarkoittaa. Eikä moniin messuyhteisöihin ole yhtä helppoa saada pastoreita kuin seurakuntiin. Tai olisi kyllä, jos heitä vain vihittäisiin.

Zainichi-korealaisista eli Japanin korealaisesta vähemmistöstä moni on elänyt Pohjois-Korean ideologisessa vaikutuspiirissä. Voisiko Japanin pohjoiskorealaisista tulla kristittyjä ja olisiko heidän mahdollista ennemmin tai myöhemmin tavoittaa evankeliumilla myös maanmiehiään isiensä maassa?

Zainichi (jap. 在日) merkitsee kirjaimellisesti ”Japanissa olevaa tai elävää”. Tällä nimellä kutsutaan yleisesti Japanin suurinta etnistä vähemmistöä, Japanin siirtomaa-aikana vuosina 1910–1945 Korean niemimaalta Japaniin tuotuja etnisiä korealaisia ja heidän jälkeläisiään. Tämä joukko on lukumäärältään noin 700 000–850 000. Aivan tarkkaa määrää on kuitenkin mahdotonta sanoa, sillä osa heistä on luopunut Korean kansalaisuudesta haettuaan Japanin kansalaisuutta.

Zainichi-korealaisten historia Japanissa juontaa pääosin juurensa vuoteen 1910, jolloin Japani liitti Korean niemimaan osaksi valtakuntaansa. Siirtomaavallan aikana noin kaksi miljoonaa korealaista muutti Japaniin joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina. Heidät sijoitettiin usein raskaisiin, vaarallisiin ja huonosti arvostettuihin töihin, ja he kohtasivat syrjintää ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Toisen maailmansodan jälkeen monet Japaniin jääneet korealaiset odottivat voivansa palata kotimaahansa, mutta monien kohdalla paluu jäi toteutumatta. Näin Japaniin syntyi pysyvä zainichi-korealaisten yhteisö.

Joitain vuosia sitten pohdin työpaikalle aamuhartautta ja käveleskelin kotipihassani. Poimin ohimennen nurmikolta paperiroskan, jonka availin kädessäni. Hämmästykseni oli suuri, kun roska olikin lehtileike, jossa oli Nuotta-lehteen nuorena kirjoittamani hartaus. Aihe oli juuri sama, jota yritin mielessäni muodostaa uudeksi tekstiksi. Mistä roska tuli, jäi arvoitukseksi.

Hartaus kertoi siitä, kuinka pelkäsin ollessani monta yötä yksin asumattomassa mummulassani. ”Kodissani kerrostalon tutut seinät, naapurit ja katuvalot luovat turvallisuutta. Ihmisten kulkureitit ovat arvattavissa, koska asvaltti ja talot määräävät linjat. Jumalan luoma luonto, vapaasti valittavat polut ja illan pimeys ovat arvaamaton ympäristö.”

Mietiskelin omaa pelkoani ja opin sen kautta, ettei missään paikassa tarvitse pelätä enempää kuin toisessa. ”Havahduin huomaamaan väärän turvallisuuden tunteen. Siellä, missä pelkäsin enemmän, Jumala oli lähempänä. Etsin turvaa häneltä niin kuin minun olisi pitänyt tehdä kaikkialla. Häneenkin turvautuessa voidaan viedä kaikki näkyvä, elämä ja omaisuus, jos hän sallii sen, mutta iankaikkista elämää ei voi viedä kukaan, kun Jumala on puolellani.”

Terveet rajat suojelevat ihmistä sekä hänen omilta, ylimitoitetuilta vaatimuksiltaan että myös toisten ihmisten liiallisilta odotuksilta. Raamatusta löytyy perusta sille, miksi rajallisuus on ihmisen osa.  

Voiko joku väittää, etteivät ulkopuoleltamme – lehdistä, televisiosta, sosiaalisesta mediasta ja toisten ihmisten puheista – tulevat ajatukset ja ihanteet vaikuta häneen vähääkään? Onnellinen on se, joka ei koskaan vertaile omaa olemustaan tai aikaansaannoksiaan toisten ihmisten ulkonäköön, toimiin tai menestykseen.

Osaltaan myös kulttuuri, yhteisö ja viiteryhmä yhteiskunnassa voi aiheuttaa paineita. Jäivätkö viinimarjat keittämättä mehuksi tänä vuonna, pihavaja siivoamatta ja kirjat lukematta? Omaan kehoon ja terveyteenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota: vyötäröä kaventaa ja kaksinkertaistaa päivässä kävellyt kilometrit – puhumattakaan maratonien juoksemisesta ja voimanoston harrastamisesta. Oma arkiliikuntahan kalpenee toisten penkistä nostamien kilojen rinnalla.

Tanssi-liiketerapeutti Asta Lehtimäki auttaa työssään traumatisoituneita ihmisiä kohti ehjempää minuutta. Vaikka kaikki paha olo ei poistuisikaan, tavallinen, toisten ihmisten kanssa jaettu elämä on hyvä ja arvokas.

Asta Lehtimäen mieleen on jäänyt muisto lattarit™-leiriltä. Kun oli Lehtimäen vuoro aloittaa opetustuokionsa, osallistujat juttelivat keskenään. Eräs nainen hermostui ja komensi: ”Olkaa nyt hiljaa, guru puhuu!”

– Vaikka hän varmasti tarkoitti hyvää, säikähdin. Minua harmitti niin, että minun piti poistua hetkeksi juomaan vettä ennen kuin aloin opettaa, Lehtimäki kertoo.

Vastasyntynyt lapsi odottaa sydänleikkausta. Samaan aikaan sairaalassa kuohuvat isot voimat: sairaanhoitajat ovat irtisanoutumassa. He vastustavat potilasturvallisuuslakia, jota kutsutaan pakkolaiksi. Laki määräisi sairaanhoitajat töihin lakosta huolimatta ja rajoittaisi heidän lakko-oikeuttaan. Elokuvaohjaaja Klaus Härö on kertonut saaneensa Hetki ennen valoa -elokuvaansa idean Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 2008 julkaistusta artikkelista, jonka oli kirjoittanut Stiina Kiiveri. Kiiverin lapsella oli vakava sydänvika, ja hän oli sairaalahoidossa samaan aikaan, kun sairaanhoitajat uhkasivat joukkoirtisanoutumisella. Hetki ennen valoa on Härön kymmenes pitkä elokuva. Sen ovat käsikirjoittaneet Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson.

Härön elokuvassa erikoissairaanhoitaja ja yksinhuoltaja Inka (Laura Birn) empii lakkoon osallistumista. Inka työskentelee vastasyntyneiden teho-osastolla ja on sydänsairaan Valo-vauvan omahoitaja. Lapsen vanhemmat, Leni (Oona Airola) ja Kari (Jussi Vatanen) takertuvat hädissään Inkaan, joka yrittää tukea potilaan perhettä ja olla samaan aikaan solidaarinen työtovereilleen. Inkan oma poika, 7-vuotias Riku (Leon Heselius), joutuu usein selviytymään ypöyksin äidin tehdessä pitkiä työvuoroja. Ilman ystävällistä ja huolehtivaa naapuria äiti ja poika olisivat pulassa.

Inkan työtoveri kutsuu häntä enkeliksi, sillä Inka uhrautuu silloinkin, kun hänen työtoverinsa eivät sitä tee. Hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvä ihminen: uurastaessaan sairaalan ja potilaiden eteen ja tehdessään yhä pidempiä työvuoroja hän laiminlyö omaan lastaan. Myös sydänviasta kärsivän vauvan äiti on valmis ylittämään rajoja saadakseen lapselleen hyvää hoitoa. Hän päätyy satuttamaan Inkaa asioilla, joita on tältä luottamuksen hetkenä kuullut. Mielenosoituskylttejä kantavat sairaanhoitajat lyövät sanoilla niitä, jotka eivät lähde työtaisteluun joko eettisten syiden tai huonon rahatilanteensa vuoksi. Valo-vauvan isä pakenee ahdistavaa tilannetta viestittelyyn ex-vaimonsa kanssa. Katsojan onkin vaikea valita puoltaan. Hän näkee inhimillisiä, samastuttavia ihmisiä, jotka yrittävät selvitä vaikeassa tilanteessa.

Raamatun punainen lanka on Jeesus Kristus ja hänen pelastustyönsä. Sen lisäksi Raamatussa on useitakin punaisia rihmoja, jotka liittävät Vanhan ja Uuden testamentin yhteen ja kertovat siitä, miten Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmaansa aivan alusta asti. Yksi näistä rihmoista on Raamatun opetus temppelistä – tai temppeleistä.

Ensimmäinen Raamatussa mainittu temppeli ei vielä ollut pysyvä rakennus vaan mukana kuljetettava pyhäkköteltta. Toisessa Mooseksen kirjassa Mooses saa ohjeet pyhäkön ja sen kaikkien esineiden valmistuksesta. Tärkein esine oli liitonarkku, josta sanotaan näin: ”Aseta kansi arkun päälle pantuasi arkkuun ne liiton todistuskappaleet, jotka minä sinulle annan. Sen luona sinä saat kohdata minut, ja minä puhun sinulle kannen päältä, niiden kahden kerubin välistä, jotka ovat liitonarkun päällä, ja ilmoitan sinulle kaikki ne käskyt, jotka minä israelilaisille annan.” (2. Moos. 25:21–22) Pyhäkköteltta ja erityisesti liitonarkun kansi oli siis se paikka, jossa Jumala kohdattiin. Timnan kansallispuistossa lähellä Eilatia voi tutustua aidon kokoiseen pyhäkköteltan kopioon.

Heprealaiskirjeessä puhutaan paljon pyhäkköteltasta ja siinä vietetystä jumalanpalveluksesta (Hepr. 9). Kirjeen kirjoittaja ymmärtää vanhan liiton pyhäkön ja jumalanpalveluksen olleen ikään kuin pienoismalli tai varjokuva todellisesta, taivaallisesta pyhäköstä ja uuden liiton täydellisestä uhrista, jonka veren Kristus ylimmäisenä pappina on vienyt taivaallisen pyhäkön uhrialttarille.

Viimeistään rippikoulussa olemme kuulleet, että Kristus on sekä tosi Jumala että tosi ihminen. On kovin helppoa ottaa se ja muut kristinuskon opit itsestäänselvyyksinä. Vaikka meille oppi Kristuksen kahdesta luonnosta tai Jumalan kolminaisuudesta tuntuvat arkipäiväisiltä, kirkon historiassa oli aika, jolloin nuo opit olivat suuria kiistakysymyksiä. Jos kurkistamme syvemmälle tähän oppien historiaan, meille avautuu suuria aarteita Jumalan itseilmoituksesta.

Mitä Kristuksen kaksiluonto-oppi oikeastaan tarkoittaa? Se on Jumalan itseilmoituksen mukaista uskoa, jossa tunnustetaan, että Kristuksella persoonana on sekä jumalallinen että inhimillinen luonto. Kyse on ennen kaikkea pelastususkosta: jos Kristus ei olisi täysi Jumala, hänellä ei olisi valtaa pelastaa meitä. Jos taas hän ei olisi täysi ihminen, hän ei voisi pyhittää ihmisluontoa eikä kuroa umpeen syntiinlankeemuksen aiheuttamaa kuilua meidän ihmisten ja Jumalan välillä. Jos Kristus olisi vain luotu olento, kuten Areios 300-luvulla esitti, ei meillä olisi mitään toivoa päästä yhteyteen Jumalan kanssa.

Toinen kaksiluonto-opin kannalta keskeinen seikka liittyy Jumalan itseilmoitukseen. Hän on ilmoittanut itsensä Pojassaan Kristuksessa. Jos Jumala ei olisi suhteessa persooniensa kanssa, vaan ainoastaan tuonpuoleinen Isä, hän ei voisi ilmoittaa itseään. Koska Kristus kuitenkin on Jumala, hän ihmiseksi tultuaan toimii täydellisenä välittäjänä meidän ja Jumalan välillä.

Sanansaattajan entiset päätoimittajat ovat sitä mieltä, että lehti on evankeliselle liikkeelle edelleen luovuttamaton.

Sanansaattaja-lehti täytti tänä vuonna 150 vuotta.

Mitä ajattelevat lehdestä sen entiset päätoimittajat?