Essi Tuomala

Kari Jaakko Pitkäranta

s. 25.4.1948

k. 5.1.2026

Elämässä on hetkiä, jolloin suunta ei ole selvä. Tulevaisuus voi tuntua sumuiselta, eikä katse kanna kovin pitkälle. Silloin joutuu luopumaan hallinnan tunteesta ja hyväksymään keskeneräisyyden. Se on yllättävän samanlaista kuin juokseminen pimeässä.

Olen polkujuoksija, ja joskus juoksen pimeässä otsalampun valossa. Lamppu ei näytä koko reittiä – vain muutaman metrin eteenpäin. Ja silti se riittää. Näen juuri sen verran, että voin ottaa seuraavan askeleen.

Otsalamppu tekee jotain yllättävää: se rajaa näkökenttää. Se estää näkemästä liian kauas ja pakottaa luottamaan. Jos yritän katsoa liian pitkälle pimeyteen, en enää näe jalkojeni eteen ja kompuroin.

Jeesus itse lainasi Psalmia 110, kun hän jätti kirjanoppineet pohtimaan tulevan Daavidin suvun kuninkaan Messiaan suhdetta Isään Jumalaan (Mark. 12:35–37). Jeesus luki tekstin tietysti hepreaksi. Hänen valtuuttamansa hepreaa osaavat apostolit lainasivat usein Psalmin 110 sananmuotoja ja heidän on täytynyt miettiä tarkkaan, mitä tekstissä lopulta sanotaan. Hepreaa osaava kristitty huomasi, että viidennessä jakeessa Jumalaa kutsutaan samalla heprean sanalla ’adon, jolla kuningasta puhutellaan ensimmäisessä jakeessa. Kuningasta lohdutetaan sanoilla: ”Herra (’adon) on sinun oikealla puolellasi.” (Ps 110:5) Psalmin 110 sanoma on siis: Jahve on Herra (’adon) ja tämä sama kunnianimitys annetaan myös Daavidin suvun kuninkaalle. Näin ollen siis myös tuleva Messias saa arvonimekseen ’adon.

Markuksen tekemä lyhyt selonteko Jeesuksen ja lainoppineiden välillä (Mark. 12:35–37) on siis käsitellyt koko Psalmin tulkintaa. Jumalaa Jahvea ja tulevaa Messiasta kutsutaan samalla kunnianimellä ’adon. Keskustelu on päättynyt Jeesuksen viisaaseen kysymykseen: ”Daavid itse sanoo Messiasta Herraksi (’adon). Kuinka Messias silloin voi olla Daavidin poika?”

Yleltä helmikuussa eläköitynyt musiikkitoimittaja Risto Nordell muistuttaa, ettei vanhasta kirkkomusiikista nauttimiseen tarvita musiikin opintoja. Musiikin tarjoama kauneus, harmonia, lohtu ja keidashetket ovat jokaisen ulottuvilla.

Viime vuoden lopulla erään Ylen musiikkiohjelman Facebook-sivuilla jaettiin yhteistä surua. Ylen ykkösellä kahdeksantoista vuoden ajan kuultu Riston Valinta, musiikkitoimittaja Risto Nordellin luotsaama radio-ohjelma oli loppumassa, koska Nordell oli jäämässä eläkkeelle. Riston Valinnassa Nordell soitti paljon kirkkomusiikkia ja haastatteli muusikoita, pohdiskeli elämää, maailmanmenoa, kulttuuria ja taidetta sekä kertoili rakkaista harrastuksistaan kuten kalastuksesta.

Sitten tapahtui onnellinen käänne. Eläkkeelle jäätyään Nordell otti yhteyttä Radio Dein niin ikään hiljattain eläköityneeseen päätoimittaja Kirsi Rostamoon. Nordell tiedusteli, olisiko hänelle käyttöä Deimatkoilla. Nordell oli nimittäin jo aiemmin vetänyt ekumeenisia pyhiinvaellusmatkoja Italiaan ja esitellyt matkoilla kirkkomusiikkia. Rostamo kysyi vielä puhelun lopuksi, haluaisiko Risto alkaa tehdä Riston Valinnan kaltaista ohjelmaa Radio Deille.

Kun Carita ja Riku Klénillä oli yksi lapsi ja toinen tulossa, he kävivät kylässä perheessä, jossa oli seitsemän lasta. Vierailu oli käänteentekevä.

– Perheen lapsilla oli iloinen, remuava meininki, jollainen lapsiporukassa aina tulee. Silloin aloimme ajatella, että lapsia voisi olla paljonkin, Carita kertoo.

Hän ajattelee, että jokainen lapsi on lahja. Jos lahjan saa, miksi ei ottaisi sitä vastaan? Carita ei kuitenkaan vähättele sitä, että elämä suurperheen vanhempana on välillä ollut raskasta.

– Tiukin vaihe oli ehkä silloin, kun lapsia oli viisi, esikoinen meni eskariin ja nuorin oli puolivuotias. En olisi millään jaksanut pukea kaikkia viittä talvivaatteisiin siksi, että yksi saataisiin vietyä eskariin. Palkkasimme avukseni hoitajan.

Kun Riku sai vuonna 2014 mahdollisuuden lähteä töihin Aucklandin yliopistoon Uuteen-Seelantiin, tuolloin viisilapsinen perhe muutti toiselle puolelle maapalloa. Kuopus oli silloin yksivuotias. Kaksi lapsista meni Aucklandissa kouluun ja yksi päiväkotiin. Carita toteaa, että asuminen Uudessa-Seelannissa oli ihanaa: lapsille oli paljon tekemistä, oli turvallista, ihmiset ystävällisiä ja luonto upea. Carita ei lainkaan kaivannut Suomen talvea ja lasten pynttäämistä villahaalareihin ja paksuihin rukkasiin. Klénit asuivat Aucklandissa tammikuusta toukokuuhun, mutta kun kuudes lapsi ilmoitti tulostaan, perheen oli palattava Suomeen. Synnyttäminen Uudessa Seelannissa olisi tullut hyvin kalliiksi.

Pyhtääläisen Ilkka Pusan perhe liittyi kuusitoista vuotta sitten raamattupiiriin, joka toimii edelleen.

Oletko kuulunut elämäsi aikana useampiin raamattupiireihin?

Kävin raamattupiirissä jo opiskeluaikana ja aina paikkakunnan vaihduttua on yleensä löytynyt uusi. Tämä on aina ollut itselleni mieluisa seurakunnan toimintamuoto.

Yksi viidestä. Niin suuri osa suomalaisista aikuisista sairastaa vuosittain jotakin mielenterveyden häiriötä (lähde: mieli.fi). Kyse ei ole vain luvuista – kyse on ystävistä, lapsista, isistä, äideistä, siskoista, veljistä, meistä. Silti, kun jokin mielenterveyden häiriö osuu tarpeeksi lähelle, se voi suorastaan lamaannuttaa. Mitä voin tehdä, kun lähimmäiseni selvästi kärsii?

Usein ensireaktio lähimmäisen mielenterveysongelmiin saattaa olla hyvin käytännönläheinen: tee vain nämä ja nämä asiat, kyllä vointisi kohenee. Käy lenkillä. Rukoile. Syö hyvää ruokaa. Kaikki nämä ovat toki pieniä, tärkeitä askelia, mutta vaikkapa masennus leikkaa usein syvemmältä. Miksi mennä ulos, kun kaikki värit näyttävät harmaalta? Miksi syödä, kun ruoan valmistamiseen ei ole voimavaroja? Miksi rukoilla, kun Jumala tuntuu olevan niin kaukana? Ajattelen, että Raamattu antaa parhaimman ohjeen lähimmäisen kohtaamiseen: “Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Tärkeintä on siis olla empaattisesti läsnä.

Perisynnin vaivaamassa maailmassa kristitty ei ole sen enempää immuuni mielen kuin ruumiinkaan sairauksille. Masennuksen oireisiin kuuluvat erilaiset itsesyytökset, ja onkin vaara, että masentunut kristitty ajattelee olevansa niin surkea, ettei Jumalan armo enää kuulu hänelle. Tai hän voi kokea olevansa niin yksin, että Jumalakin tuntuu olevan tavoittamattomissa. Tällöin on hyvä muistuttaa itseään evankeliumin luonteesta: kyse ei ole meistä ihmisistä vaan Jumalan suurista teoista kaikkein surkeimpiakin ihmisiä varten. Vaikka Jumala tuntuisi olevan kuinka kaukana tahansa, hänet voi silti kohdata sanassa ja sakramenteissa. Eikä mikään voi viedä näitä Jumalan lahjoja kristityltä.

Tällä hetkellä monet opiskelijaikäiset ovat todella kiinnostuneita länsimaisen kulttuurin kristillisestä perustasta ja Raamatusta, vaikka eivät tunnustautuisi kristityiksi – ainakaan vielä.

– On monia, jotka ensin kiinnostuvat kristinuskosta kulttuurisessa tai jopa poliittisessa mielessä ja vasta sen jälkeen alkavat lukea Raamattua. Kulttuurikristillisyys ei pelasta ketään, mutta se voi ajaa nuoria ihmisiä Raamatun ääreen, Soili Haverinen muistutti.

Myös muutamat julkisuudesta tutut ateistit, agnostikot tai ”ei-tunnustavat-kristityt”, esimerkiksi englantilainen historioitsija Tom Holland ja kanadalainen psykologi ja kirjailija Jordan Peterson, ovat viime vuosina pitäneet näkyvästi esillä sitä, miten länsimaisten yhteiskuntien perusarvot, kuten ihmisoikeudet ja ajatus kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, kumpuavat nimenomaan kristillisestä uskosta – ja että tämä arvopohja menetetään samalla, kun luovutaan kristinuskosta.

Lepojärvi on huomannut, että kun hänen opiskelijansa altistuvat kristilliselle ja ei-kristilliselle kirjallisuudelle tuhansien vuosien ajalta, se jättää heihin jäljen. Vanhojen tekstien äärellä nuoret huomaavat, että aiemmat sukupolvet ovat jo menneinä vuosisatoina käsitelleet – ja usein myös torpanneet – monet nykyaikana suositut aatteet ja ajatusrakennelmat.

– Opiskelijoiden oma usko näyttää luku-urakan myötä ennemmin vahvistuvan kuin jäävän vahvistumatta, Lepojärvi huomautti.

Opiskelijat kääntyvät ”takaisin historiaan” myös hengellisessä mielessä.

– Aika usein opiskelijani liittyvät vanhoihin kirkkoihin, katoliseen tai ortodoksiseen, pois protestantismista. En ole vielä tavannut ketään katolilaista, josta olisi tullut luterilainen, hän naurahti.

Kirkkokansan teologisessa symposiumissa herätysliikejohtajat kertoivat omien järjestöjensä ajankohtaisia kuulumisia. Viestit olivat rohkaisevia ja ilahduttivat väsyneen mielen. Jumalanpalvelusyhteisöt kasvavat, taloudellinen kannatus lisääntyy, kaikki toiminnan mittarit näyttävät ylöspäin. Yhteisöihin tulee niin hengellisiä turvapaikanhakijoita kuin niitä, jotka ensimmäistä kertaa ovat kohdanneet Jeesuksen. Toki johtajat kertoivat myös järjestöjen ja niiden yksittäisten työntekijöiden kohtaamasta painostuksesta, mutta juuri se näyttää edesauttaneen kasvua. Tässä ei ole mitään uutta ja outoa. Niin Jumalan kansa on koko historiansa aikana kokenut.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdon ja herätysliikejohtajien välillä on jo pitkään käyty ja käydään yhä edelleen keskustelua siitä, onko herätysliikejärjestöillä aitoa tilaa kirkon sisällä, ja jos on, millä ehdoilla. Keskustelua käydään niin suljettujen ovien takana kuin mediassa. Moni kokee keskustelun raastavana. Aikoinaan, kun toimin Turussa Sleyn paikallisen messuyhteisön pastorina ja keskustelut kävivät silloinkin kuumana, ajattelin, että en ole sellaisella paikalla, että minun tarvitsisi kantaa huolta. Minulla oli vastuullani ihana ja kasvava yhteisö, jonka keskellä oli hyvä elää uskoa todeksi ja iloita Jumalan työstä. Jumalanpalvelusyhteisöt ovat keitaita, joissa Jumala hoitaa omiaan armon sanalla ja sakramenteilla, ja niiden täytyy saada olla juuri sellaisia. Kirkkopolitiikka kuuluu toisille areenoille.

Nyt on aika kokoontua yhteen jumalanpalvelusyhteisöihin, evankeliumijuhliin, rukoushuoneiden juhliin, seuroihin, kaikkialle sinne missä Jumalan sanaa julistetaan. Nyt on aika kutsua ystäviä mukaan ja iloita siitä, mitä Jumala tekee keskellämme. Ja nyt on aika rukoilla yhteisöjemme paimenten ja järjestöjen johtajien puolesta ja tukea heitä, jotta he jaksavat seistä paikallaan iloisina ja rohkeina.