Essi Tuomala

Avioeroja tapahtuu myös seurakunnassa ja herätysliikkeiden piirissä. Seurakuntaperhe voi parhaimmillaan olla rikkinäisessä perheessä kasvaneelle ja eri kotien välillä seilaavalle lapselle tai nuorelle turvasatama: tänne minä kuulun, täällä minulla on oma paikka.

Avioerolapsi ei enää nykymaailmassa ole kummajainen, vaan hänellä on ympärillään paljon kohtalotovereita ja vertaistukea.

Perheneuvolan psykologi ja perheterapeutti Taru Virrankoski muistuttaa, että vaikka avioero on uusi normaali, se ei kuitenkaan tarkoita, että lapset kärsisivät siitä yhtään vähemmän kuin aiemmin.

Riparista piti alkaa Salla Suomisen kapinavaihe. Sen sijaan se teki hänestä seurakuntanuoren.

”Menisipä kaksi viikkoa nopeasti”, oli raumalaisen Salla Suomisen toive, kun henkilöauto kesäkuussa 2019 kaarsi Karkun evankelisen opiston parkkipaikalle.

Suominen tuli riparille yhdessä jalkapalloharrastuksesta tutun ystävänsä kanssa. Myös hänen isoveljensä olivat käyneet riparin Karkussa. Suomisella ei kuitenkaan ollut taustaa evankelisessa liikkeessä eikä kristillinen usko ollut koskaan ollut arjessa läsnä.

Etelä-Saimaan Kansanlähetyksen juniorityöntekijä, teologian maisteri Iida Halme päätyi 25 vuotta sitten pystymetsästä herätysliikeriparille. Konfirmaatiossa ”höpöhöpöjutuista” tulikin totisinta totta.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa, lauletaan Lasse Mårtensonin laulussa.

Purjehdusharrastus johti lappeenrantalaisen Iida Halmeen 25 vuotta sitten tärkeimmän äärelle.

Vuoden 1876 Sanansaattajan – siis lehden ensimmäisessä vuosikerran – heinäkuun numerossa kerrotaan Evankeliumijuhlan ohjelmasta. Siihen aikaan juhlaohjelma oli aika lailla yksinkertaisempi kuin nykyään: raamatunselityksiä ja jumalanpalveluksia, ja toki vuosikokous. Oman nykyjuhlista poikkeavan värinsä juhliin toi niiden kaksikielisyys. Evankelinen liike jakautui suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen yhdistykseen vasta vuonna 1922.

Vuoden 1876 Evankeliumijuhlaa vietettiin 4.–6.7., tiistaista torstaihin. Tiistain ja keskiviikon sekä torstain aamupäivän tilaisuudet pidettiin Helsingissä. Keskiviikon jumalanpalvelukset, suomeksi klo 8 ja ruotsiksi klo 11, toimitettiin Nikolainkirkossa eli nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa. Jumalanpalvelusten jälkeen pidettiin yhdistyksen vuosikokous kirkon itäisessä paviljongissa. Kokouksen asialista oli lyhyt: ”Luetaan vuosikertomus, valitaan jäseniä toimistoon ja keskustellaan, siinä määrässä kuin aika myöntää, Yhtiöä koskevia asioita.”

Torstain ohjelma oli mielenkiintoinen. Silloin aamun raamatunselitysten ja lounaan jälkeen ”mennään rautatietä myöden Fredriksberg-nimiseen maatilaan” jossa raamatunselitykset niin suomen kuin ruotsin kielellä jatkuivat. Kovin kauas junalla ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa, sillä Fredriksberg sijaitsi nykyisen Pasilan alueella.

Me asumme kuoleman varjon maassa, kuten Jesajan yhdeksännen luvun ensimmäisessä jakeessa sanotaan. Siksi meille ja läheisillemme tapahtuu elämämme aikana isoja, joskus mullistavan järkyttäviä asioita. On päiviä, jolloin synnin ja sairauksien aiheuttama fyysinen ja psyykkinen kipu runtelee ankarasti. Toiset kantavat taloushuolten taakkoja, ja toisinaan kuoleman varjo lankeaa tummana läheistemme päälle.

Meillä kristityillä on se erityinen mahdollisuus, että voimme kääntyä silloin Jumalan puoleen huutamaan tuskaamme ja pyytämään häneltä apua. Silloin ei jaksa korulauseita, vaan rukous on suoraa huutoa Jumalan puoleen: ”Jeesus, auta!” Siinä luotu on kohtaamassa Luojaansa syvällä tasolla. Omat mahdollisuudet ovat karisseet, eikä harhaluuloja ole myöskään omista ansioista Jumalan edessä. Kun olet tällä heikon ja syntisen paikalla, saat Jeesuksen tähden uskoa asiasi ja koko elämäsi Kaikkivaltiaan käsiin. Jumala rakastaa sinua ja vastaa viisautensa mukaan.

Vaikka olisimme niin lamaantuneita, ettemme jaksaisi rukoilla, Hän on silti lähellä: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” (Ps. 34:19) Hän asuu murtuneiden ja nöyrien luona, kuten Jesaja 57:15 sanoo. Ja samassa jakeessa Jumala lupaa: ”Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.” Saat levätä Hänen lähellään ja näissä lupauksissa.

Pelot tekevät monen ihmisen elämästä ahtaan karsinan. Perheterapeutti Elli Meklinin mukaan peloista irti päästäminen on päivittäinen harjoitus.

Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -lastenkirjoissa päähenkilön täti Rauha Räppääjä kuvaa itseään näin: ”Olen pienten ympyröiden ihminen.” Rauhan pienistä ympyröistä kertoo eräs työ, jolla hän jossakin monista Risto Räppääjä -kirjoista hankkii tienestejä: Rauha valmistaa kotinsa turvassa pahvisista munakennoista retkimunakuppeja. Nopolat eivät kerro Rauhan elinkeinon syyksi pelkoja, mutta moni pelokas ihminen voi samastua hänen pieniin ympyröihinsä.

Aina pienissä ympyröissä eläminen ei ole ihmisen omien toiveiden mukainen tilanne. Moni matkustelisi, hakisi uutta työpaikkaa tai lähtisi vaikka rohkeasti etsimään elämänkumppania pettymyksenkin uhalla, jos hän ei pelkäisi niin paljon vieraan maan vaaroja, epäonnistumista ja sen aiheuttamaa häpeää tai torjutuksi tulemista. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja pakko-oireiseen häiriöön liittyvät pelot rajoittavat niin ikään huomattavasti monien elämää. Yksi ei uskalla syödä juhlissa kakkua, koska on kuullut varoituksia ulkomailta tulleista pakastemarjoista. Niistähän voi saada vakavan taudin! Toinen ei uskalla sanoa taloyhtiön kokouksessa mitään, koska pelkää ihmisten reaktioita. Erilaisten pelkojen lista on pitkä ja monipuolinen.

Arkkitehti Samuli Miettiselle arkkitehtuurin ja kaiken taiteen lähtökohtana on ihminen, joka pohtii elämänsä tarkoitusta, merkitystä ja Luojaansa.

Valokuvassa 1–2-vuotias poika istuu lattialla pikkuautoineen. Erilaiset autot kuten henkilöautot ja kuorma-autot on ryhmitelty viivasuoriin riveihin.

– Leikinkö autoilla vai järjestelinkö niitä? kuvan poika, arkkitehti Samuli Miettinen miettii ja nauraa.

Oletko joskus ollut perheleirillä? Sellaisella, jossa lapset juoksevat pitkin pihaa ja aikuiset rupattelevat keskenään. Välillä kokoonnutaan koko leiriväen kesken yhteen laulamaan, leikkimään tai syömään ja sitten taas jatketaan puuhastelua leiritunnelmissa oman perheen kesken. Kristillisellä perheleirillä tärkeä osa ohjelmaa ovat hetket, joissa ollaan Raamatun äärellä. Äänekäskin perheleiri hiljentyy hetkeksi aamu- ja iltahartauteen ja raamattuopetuksiin. Ollaan yhdessä tärkeimmän äärellä, Jumalan perheenä.

Perheleirillä koolla on joskus hyvinkin sekalainen seurakunta, eri tilanteista ja taustoista koolle tullut joukko. Parin päivän aikana koetaan iloja ja suruja, harmistuksia ja innostumista kaiken tekemisen ja touhuilun lomassa. Siinä samalla konkretisoituu ajatus siitä, kuinka me kaikki kuulumme Jumalan perheväkeen, emme vain kirkossa istuessamme, vaan jokaisen leikin, ruokailun ja askartelunkin aikana. Mukana ovat oman perheen jäsenet, lapset ja vanhemmat, tai ehkä isovanhempi tai kummi on lähtenyt mukaan leireilemään. Yhtä lailla Jumalan perheväkeä ovat kaikki ne uudet leirikaverit, jotka nähdään nyt ensimmäistä kertaa. Myös heidät on kutsuttu mukaan – eikä vain leirille vaan seurakuntaan ja Jumalan perheeseen. Leikin ja keskustelujen ohella alkaa hahmottua, että me olemme yhtä. Tuokin minulle tuiki tuntematon lapsi on ihan yhtä lailla Jumalalle rakas kuin minä itse. Ja tuokin vieras aikuinen mahtuu Jumalan kämmenelle, samaan paikkaan, jossa itse saan olla. Meidät kaikki on kutsuttu ja meitä erilaisia perheitä ja yksilöitä yhdistää kaikista tärkein asia, Jeesus.

Helluntai on seurakunnan syntymäjuhla. Se on hetki, jolloin suljetut ovet avautuivat ja evankeliumi alkoi kulkea yli kieli- ja kulttuurirajojen. Pari tuhatta vuotta sitten Jerusalemissa oli koolla ihmisiä monista kansoista. Yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä pysäytti heidät kaikki: tavalliset galilealaiset miehet alkoivat puhua, ja jokainen kuuli sanoman omalla kielellään. Hämmennys, ihmetys ja kysymykset täyttivät ilman. Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, ja siitä syntyi jotain, mikä elää ja vaikuttaa tänäkin päivänä. Pyhän Hengen vuodattaminen ei synnyttänyt vain jotakin liikettä tai järjestöä, vaan Jumalan perheen, johon kutsu kuuluu yhä: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Apt. 2:38–39)

Kristinuskon leviäminen on kahdentuhannen vuoden ajan lopettanut monia väkivaltaisia perinteitä ihmissyönnistä vastasyntyneiden tappamiseen. Sanansaattaja-lehti kertoo neljä esimerkkiä viimeisen puolentoista vuosisadan ajalta kansoista, jotka laskivat aseensa kuultuaan hyvän uutisen.

Kristillistä lähetystyötä on syytetty siitä, että se hävittää paikallisen kulttuurin ja perinteiset tavat. Monissa kulttuureissa ympäri maailman on kuitenkin ollut – ja on edelleen –

väkivaltaisia perinteitä, joiden häviäminen on koko yhteisön etu – jopa elinehto. Historiasta tunnemme monia esimerkkejä siitä, miten evankeliumi on muovannut kulttuuria inhimillisempään suuntaan. Antiikissa kristinuskon leviäminen lopetti esimerkiksi vastasyntyneiden hylkäämisen ja antoi naiselle ihmisarvon. Myöhempinä vuosisatoina se on vaikuttanut verikoston laantumiseen ja lopettanut vuosisatojen ajan toisiaan teurastaneiden heimojen keskinäisen vihanpidon. Tälläkin hetkellä kristityt tekevät evankeliumin levittämisen lisäksi työtä esimerkiksi tyttöjen silpomisen kieltämiseksi.