Essi Tuomala

Striimaus eli videokuvan ja äänen välittäminen internetin kautta on ollut Evankeliumijuhlilla käytössä korona-ajoista lähtien. Striimauksen avulla myös niiden, jotka eivät pääse matkustamaan paikan päälle Karkkuun, on mahdollista päästä osalliseksi juhlatunnelmasta: puheista, musiikista ja jumalanpalveluksista. Tamperelainen Janne Apilisto on ollut mukana Evankeliumijuhlan ”striimitiimissä” jo useamman vuoden ajan.

Miten innostuit striimauksesta?

Olen tehnyt tapahtumatekniikkaan liittyviä asioita seurakunnassa jo rippikoulun jälkeen, esimerkiksi äänentoistoa eri tilaisuuksiin. Vähän yli kymmenen vuotta sitten muutin Tampereelle, jossa kotiseurakuntani on Sleyn Luther-talon messuyhteisö. Korona-aikana seurakunnassani alettiin tehdä videolähetyksiä messuista ja muista tapahtumista ja olen ollut siinä koko ajan mukana. Evankeliumijuhlaa olen ollut mukana striimaamassa nyt kuusi kertaa.

Armon vuonna 1997 Evankeliumijuhlia vietettiin Toholammilla. Lasten ja varhaisnuorten ohjelma sisälsi muistaakseni oikein miellyttävän temppuradan. Enemmän mieleen on kuitenkin jäänyt askartelutuokion seurauksena taite(i)ltu keltainen paperihattu. Kun istumalihaksia vaativa ohjelma alkoi, könysimme Lintalan Santsin kanssa penkkiin kuuntelemaan kiltisti. Niin varmaan! Koska olimme tyttölapsia ja oli kesäloma ja lämmin ja olimme epäilemättä syöneet jo tosi monta jäätelöä, meitä hihitytti vähän kaikki. Keksimme, että paperihatun voi asettaa päälaen sijaan kasvoille, jolloin hihitys peittyy sen suojiin eikä karkaa häiritsemään siivoja Vinkki-viirin heiluttelijoita. Tämä innovaatio sai nimekseen Naurulakki, ja se oli loppu-Evisten ajan innokkaassa käytössä.

Vielä liki kolmekymmentä vuotta myöhemminkin Naurulakin muisto lämmittää. Samalla se saa mieleni hiukan haikeaksi: Lapsena Naurulakkia tarvittiin imemään joka suuntaan pursuilevaa naurua sisäänsä. Aikuisena huomaan kaipaavani ennemminkin käänteis-Naurulakkia, josta virtaisi naurua naamalle ja sieltä munaskuihin saakka. Elämää, jossa aikuisuuden vaateet, valinnat ja vaivat olisivat vain abstrakti merkityksetön hupsu horisonttiin kääriytyvä pilvi. Päiviä, joiden huomattavin huolenaihe olisi edellä mainitun jäätelön riittävyys. Enkä tarkoita, ettei lapsilla olisi huolta huomisesta ja todellisia ongelmia. Mutta Naurulakki-muistossa ja useassa muussakin lapsuusmuistossa elämä on tässä hetkessä, tässä ja nyt, eikä sitä nouse häiritsemään mikään ylimääräinen.

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!” Asia on Paavalille Filippiläiskirjeessä niin tärkeä, että hän katsoo tarpeelliseksi sanoa sen kahteen kertaan. Kehotus aiheuttaa toisinaan ristiriitaisia tuntemuksia – ikään kuin iloa tulisi pusertaa ja pinnistää, vaikka eihän se siten synny. Että enhän minä nyt Paavali hyvä voi mitenkään aina iloita! Mutta kristityn onni on siinä, että iloitseminen Herrassa on eri asia kuin iloitseminen maailmassa. Se ei välttämättä tule ulos hohottamalla mahaa pidellen, niin tarpeellista kuin sellainenkin ilo on. Ilo Herrassa voi olla totta myös silloin, kun silmät ovat kyynelissä ja sydän vähän kappaleina. Se on iloa siitä, että tässä ei ole kaikki; iloa siitä, mitä on edessäpäin; iloa siitä, että tämän vuoden juhlatunnuslauseen mukaisesti turva on Jumalassa. Se on suruun kaivautuneiden opetuslapsien iloa, joka täytti sisimmät, kun heidän elävä Herransa näytti kätensä ja kylkensä naulanjäljet. Kun armo körttejä lainatakseni vilahtaa, aikuisellakin on lupa muuttua paperihattupäiseksi lapseksi ja juosta epäröimättä suureen syliin.

Lapsensa menettänyt Tiia Thurén vierastaa ajatusta siitä, että surusta pitäisi toipua ja päästä siitä eteenpäin.  

”Tänä keväänä Venla olisi kirjoittanut ylioppilaaksi.” Tämä ajatus on ollut viime aikoina Tiia Thurénin mielessä, kun hän on ajatellut vuonna 2007 menehtynyttä tytärtään. Venla oli viikon ikäinen, kun hän keskellä yötä kuoli isänsä Lauri Thurénin syliin. Thurénien esikoinen oli tuolloin kaksivuotias. Venlalla oli hänen syntymänsä jälkeen todettu sydänvika, mutta sen piti olla hoidettavissa. Hän kuitenkin menehtyi.

Tiia Thurén on menettänyt läheisiä ihmisiä, muun muassa isänsä äkillisesti kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee edelleen haikeutta ajatellessaan isäänsä ja sitä, ettei tämä saanut tutustua lapsenlapsiinsa. Suru isän kuolemasta ei kuitenkaan enää ole Thurénille kipeä asia sillä tavoin kuin silloin, kun isä menehtyi. Mutta lapsen kuolema sattuu häneen edelleen.

Johannes Kastaja opasti seuraajiaan: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.” (Joh. 3:27) Johannes oli suurin vaimosta syntyneiden joukosta. Hänen teräväkatseisuuttaan meidän kannattaa seurata. Hän osoittaa meille Jumalan Karitsaa, joka otti pois maailman synnin Isän edestä syyttämästä meitä.

Johannes tunnusti tässä, että tämäkin viisaus oli annettu hänelle taivaasta. Jumala sen oli antanut. Pyhä Jaakob kirjoitti: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä.” (Jaak. 1:17a)

Jumala lähetti meille pelastajan taivaasta. Hän tuli valoksi maailmaan, tänne meidän pimeyteemme. Jumalan Poika, Vapahtaja teki kaiken, mitä sinun pelastukseesi tarvitaan. Voinemme sanoa, että kärsiessään ja riippuessaan ristillä hän avasi kätensä meitäkin varten, ”myös sinut helmaansa sulkeakseen”, niin kuin Siionin kanteleen laulussa 212 lauletaan. Hän katsoi meitä, surkeaa tilaamme, sitä, että me emme koskaan tulisi täyttämään sitä mittaa, joka taivaaseen pääsemiseen tarvitaan.

Ulriikka Kanniainen on kolmen lapsen äiti ja englannin opettaja, joka ystävänsä Netta Koivusen kanssa havahtui siihen, että lapsille olisi lasten Raamattujen ohella tarpeellista olla muutakin kristillistä materiaalia. Koivunen kuvitti, Kanniainen kirjoitti tekstit ja näin syntyivät lasten värityskirjat, joissa väritettävien kuvien ohella on lyhyitä kertomuksia Raamatusta. Kanniainen toivoo, että kirjat voisivat sekä tarjota lapsille mukavaa tekemistä että toimia vanhemmille kristillisen kasvatuksen tukena.

Värityskirjoja on nyt kolme erilaista: Pääsiäinen, Nooan arkki ja Eksynyt lammas. Neljäs on tekeillä. Millaisen vastaanoton värityskirjat ovat saaneet ja miten olette markkinoineet niitä?

Yhteinen jumalanpalvelus on kristillisen elämän sydän. Aivan alusta alkaen kristityt ovat kokoontuneet säännöllisesti rukoilemaan ja kuulemaan Jumalan sanaa. Raamattu opettaa kuitenkin yllättävän vähän siitä, millainen jumalanpalveluksen tulisi olla. Uudessa testamentissa on joitain ohjeita ja muutamia kuvauksia ensimmäisten kristittyjen jumalanpalveluksista.

Apostolien teoissa kuvataan Jerusalemin alkuseurakunnan elämää: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap. t. 2:42)

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat olivat juutalaisia, ja vielä Paavalin työn tuloksena syntyneissä seurakunnissakin saattoi olla mukana runsaasti juutalaistaustaisia kristittyjä. He olivat tottuneet viettämään joka sapatti synagogajumalanpalvelusta. On otaksuttavaa, että monissa seurakunnissa jumalanpalvelus muistutti pitkälti synagogapalvelusta. Synagogapalveluksessa luettiin ja selitettiin pyhiä kirjoituksia, rukoiltiin ja laulettiin. Samat elementit kuuluivat ensimmäisten Jeesuksen seuraajien jumalanpalvelukseen, mutta ne saivat uudenlaista väriä siitä uskosta, että nasaretilainen Jeesus, joka oli ristiinnaulittu mutta joka oli noussut kuolleista, on Kristus ja Herra.

Viime vuosina käsite ”turvallinen tila” tai ”turvallisempi tila” on yleistynyt Suomessa kouluissa ja kirjastoissa ja yliopistoissa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ottanut käsitteen käyttöön myös koskemaan seurakuntia. Ajatus maailmasta, yhteiskunnasta ja kirkosta tilana, jossa jokainen ihminen saa kokea fyysistä ja henkistä turvallisuutta, on sinänsä jalo. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Kristuksen kalliisti lunastama, ainutkertainen ja arvokas. Ihmisarvo on jotain luovuttamatonta.

Ongelmalliseksi turvallisen tilan soveltaminen muuttuu kun sitä käytetään välineenä julkisen keskustelun ja ”ei-toivottujen näkemysten” ilmaisemisen kieltämiseen. Tällöin kyse ei ole “turvallisesta tilasta” vaan “sananvapauden kaventamisesta”. Mistä koko “turvallinen tila” -käsitteessä on pohjimmiltaan kyse?

”Turvallinen tila” -käsite juontaa juurensa Yhdysvalloista, jossa 1960-luvulla feministit ja seksuaalivähemmistöt halusivat luoda kokoontumispaikkoja, joissa he kokivat voivansa olla vapaita vastustuksesta, sosiaalisista valtarakenteista, syrjinnästä ja häirinnästä. 1990-luvulta lähtien ilmiö levisi yliopistokampuksille ja edelleen koulumaailmaan jopa tänne Pohjolan perukoille.