Essi Tuomala

Pyhtääläisen Ilkka Pusan perhe liittyi kuusitoista vuotta sitten raamattupiiriin, joka toimii edelleen.

Oletko kuulunut elämäsi aikana useampiin raamattupiireihin?

Kävin raamattupiirissä jo opiskeluaikana ja aina paikkakunnan vaihduttua on yleensä löytynyt uusi. Tämä on aina ollut itselleni mieluisa seurakunnan toimintamuoto.

Yksi viidestä. Niin suuri osa suomalaisista aikuisista sairastaa vuosittain jotakin mielenterveyden häiriötä (lähde: mieli.fi). Kyse ei ole vain luvuista – kyse on ystävistä, lapsista, isistä, äideistä, siskoista, veljistä, meistä. Silti, kun jokin mielenterveyden häiriö osuu tarpeeksi lähelle, se voi suorastaan lamaannuttaa. Mitä voin tehdä, kun lähimmäiseni selvästi kärsii?

Usein ensireaktio lähimmäisen mielenterveysongelmiin saattaa olla hyvin käytännönläheinen: tee vain nämä ja nämä asiat, kyllä vointisi kohenee. Käy lenkillä. Rukoile. Syö hyvää ruokaa. Kaikki nämä ovat toki pieniä, tärkeitä askelia, mutta vaikkapa masennus leikkaa usein syvemmältä. Miksi mennä ulos, kun kaikki värit näyttävät harmaalta? Miksi syödä, kun ruoan valmistamiseen ei ole voimavaroja? Miksi rukoilla, kun Jumala tuntuu olevan niin kaukana? Ajattelen, että Raamattu antaa parhaimman ohjeen lähimmäisen kohtaamiseen: “Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Tärkeintä on siis olla empaattisesti läsnä.

Perisynnin vaivaamassa maailmassa kristitty ei ole sen enempää immuuni mielen kuin ruumiinkaan sairauksille. Masennuksen oireisiin kuuluvat erilaiset itsesyytökset, ja onkin vaara, että masentunut kristitty ajattelee olevansa niin surkea, ettei Jumalan armo enää kuulu hänelle. Tai hän voi kokea olevansa niin yksin, että Jumalakin tuntuu olevan tavoittamattomissa. Tällöin on hyvä muistuttaa itseään evankeliumin luonteesta: kyse ei ole meistä ihmisistä vaan Jumalan suurista teoista kaikkein surkeimpiakin ihmisiä varten. Vaikka Jumala tuntuisi olevan kuinka kaukana tahansa, hänet voi silti kohdata sanassa ja sakramenteissa. Eikä mikään voi viedä näitä Jumalan lahjoja kristityltä.

Tällä hetkellä monet opiskelijaikäiset ovat todella kiinnostuneita länsimaisen kulttuurin kristillisestä perustasta ja Raamatusta, vaikka eivät tunnustautuisi kristityiksi – ainakaan vielä.

– On monia, jotka ensin kiinnostuvat kristinuskosta kulttuurisessa tai jopa poliittisessa mielessä ja vasta sen jälkeen alkavat lukea Raamattua. Kulttuurikristillisyys ei pelasta ketään, mutta se voi ajaa nuoria ihmisiä Raamatun ääreen, Soili Haverinen muistutti.

Myös muutamat julkisuudesta tutut ateistit, agnostikot tai ”ei-tunnustavat-kristityt”, esimerkiksi englantilainen historioitsija Tom Holland ja kanadalainen psykologi ja kirjailija Jordan Peterson, ovat viime vuosina pitäneet näkyvästi esillä sitä, miten länsimaisten yhteiskuntien perusarvot, kuten ihmisoikeudet ja ajatus kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, kumpuavat nimenomaan kristillisestä uskosta – ja että tämä arvopohja menetetään samalla, kun luovutaan kristinuskosta.

Lepojärvi on huomannut, että kun hänen opiskelijansa altistuvat kristilliselle ja ei-kristilliselle kirjallisuudelle tuhansien vuosien ajalta, se jättää heihin jäljen. Vanhojen tekstien äärellä nuoret huomaavat, että aiemmat sukupolvet ovat jo menneinä vuosisatoina käsitelleet – ja usein myös torpanneet – monet nykyaikana suositut aatteet ja ajatusrakennelmat.

– Opiskelijoiden oma usko näyttää luku-urakan myötä ennemmin vahvistuvan kuin jäävän vahvistumatta, Lepojärvi huomautti.

Opiskelijat kääntyvät ”takaisin historiaan” myös hengellisessä mielessä.

– Aika usein opiskelijani liittyvät vanhoihin kirkkoihin, katoliseen tai ortodoksiseen, pois protestantismista. En ole vielä tavannut ketään katolilaista, josta olisi tullut luterilainen, hän naurahti.

Kirkkokansan teologisessa symposiumissa herätysliikejohtajat kertoivat omien järjestöjensä ajankohtaisia kuulumisia. Viestit olivat rohkaisevia ja ilahduttivat väsyneen mielen. Jumalanpalvelusyhteisöt kasvavat, taloudellinen kannatus lisääntyy, kaikki toiminnan mittarit näyttävät ylöspäin. Yhteisöihin tulee niin hengellisiä turvapaikanhakijoita kuin niitä, jotka ensimmäistä kertaa ovat kohdanneet Jeesuksen. Toki johtajat kertoivat myös järjestöjen ja niiden yksittäisten työntekijöiden kohtaamasta painostuksesta, mutta juuri se näyttää edesauttaneen kasvua. Tässä ei ole mitään uutta ja outoa. Niin Jumalan kansa on koko historiansa aikana kokenut.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdon ja herätysliikejohtajien välillä on jo pitkään käyty ja käydään yhä edelleen keskustelua siitä, onko herätysliikejärjestöillä aitoa tilaa kirkon sisällä, ja jos on, millä ehdoilla. Keskustelua käydään niin suljettujen ovien takana kuin mediassa. Moni kokee keskustelun raastavana. Aikoinaan, kun toimin Turussa Sleyn paikallisen messuyhteisön pastorina ja keskustelut kävivät silloinkin kuumana, ajattelin, että en ole sellaisella paikalla, että minun tarvitsisi kantaa huolta. Minulla oli vastuullani ihana ja kasvava yhteisö, jonka keskellä oli hyvä elää uskoa todeksi ja iloita Jumalan työstä. Jumalanpalvelusyhteisöt ovat keitaita, joissa Jumala hoitaa omiaan armon sanalla ja sakramenteilla, ja niiden täytyy saada olla juuri sellaisia. Kirkkopolitiikka kuuluu toisille areenoille.

Nyt on aika kokoontua yhteen jumalanpalvelusyhteisöihin, evankeliumijuhliin, rukoushuoneiden juhliin, seuroihin, kaikkialle sinne missä Jumalan sanaa julistetaan. Nyt on aika kutsua ystäviä mukaan ja iloita siitä, mitä Jumala tekee keskellämme. Ja nyt on aika rukoilla yhteisöjemme paimenten ja järjestöjen johtajien puolesta ja tukea heitä, jotta he jaksavat seistä paikallaan iloisina ja rohkeina.

Kirjasarjan suuri ongelma on siinä, että kirjoittajan näkökulma on vahvasti helluntailainen, ja siinä korostuvat henkikaste ja kielilläpuhuminen. Sen sijaan sakramenttikristillisyyttä arvostellaan. Tämä näkökulma näkyy aineiston käsittelytavassa. Kirjoittaja pyrkii kyllä tuomaan esiin näyttävästi myös luterilaisuuden keskeltä nousseita herätysliikkeitä, etenkin Suomesta. Niinpä hän käsittelee Paavo Ruotsalaista lähes 20 sivun verran ja muuta herännäisyyttä niin ikään 20 sivun verran. ”Paavon pneumatologia” eli opetus Pyhästä Hengestä korostuu erikoisella tavalla. Edelleen lestadiolaisuutta käsitellään kahdessa osassa lähes 30 sivua ja uukuniemeläisyyttä kahdeksan sivua. Ruotsista nostetaan esiin C.O. Rosenius ja uusevankelisuus.

Kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Asiaa on siksi käsitelty julkisuudessa tavallista enemmän. Ihmettely on maallisessa lehdistössä kohdistunut lähinnä siihen, että vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella mielipide naispappeudesta oli kirkon päättävissä elimissä sekä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professorien parissa nykynäkökulmasta katsottuna yllättävän voimakkaasti kielteinen.

Päätöstä tehtäessä pyrittiin etsimään yhteistä tietä erimielisyydestä riippumatta. Tästä todisteena voidaan mainita, että päätöksen jälkeen suurella äänten enemmistöllä hyväksyttiin ponsi, jossa pappisvihkimys ja kirkolliset virat tahdottiin pitää avoimina myös naispappeuteen kielteisesti suhtautuville.  Piispa Olavi Rimpiläisen siirryttyä eläkkeelle pappisvihkimyksen ehdoiksi ovat kuitenkin vakiintuneet sekä osallistuminen yhteisvihkimyksiin naisten kanssa että yhteistoiminta naispappien kanssa ehtoollisjumalanpalveluksissa. Arkkipiispa Tapio Luoman kirjoitus osoitteessa arkkipiispa.fi on voimakas linjaus nykykäytännön ja sen jatkuvuuden puolesta.

Tässä yhteydessä puutun kirjoituksen sisältämään viittaukseen katolisen kirkon torjuvaan naispappeuskantaan. Luoman mukaan katolisen kirkon pappeuskäsityksessä sukupuoli ei ole olennainen ja ratkaiseva.

”Mitä tapahtuisi, jos kristityt alkaisivat olla kristittyjä? Mitä kristinusko on ja kuinka elän kristittynä?” Muun muassa näitä kysymyksiä kirjottaja heittää ilmoille jo kirjan esipuheessa. Kirja käsittelee yli kahtakymmentä kristinuskon ja kristityn elämän teemaa.

Nyt kun olemme saaneet iloita siitä, että nuoret miehet ovat kiinnostuneet kristinuskosta, voi tällainen kirja antaa innostavia pohdinnan ja keskustelun aiheita. Kysymysten lisäksi kirjassa on keskeisiä aiheisiin johdattelevia Raamatun tekstejä.

Kirjallisuudentutkija ja filosofi C. S. Lewisilla on paljon sanottavaa ajastamme, jossa toivo ja elämän merkityksellisyys ovat uhattuina. Lewisia kannattaa kuunnella, uskoo teologi ja filosofi Jason Lepojärvi.

Jason Lepojärvi tilaa Aurajoen rannan kahvilassa tuplaespresson. Kanadalais-suomalaisen teologian tohtorin ja C. S. Lewis -tutkijan nostaessa pikkukuppia huomio kiinnittyy hänen vasempaan nimettömäänsä. Siihen on juuri tatuoitu mustanpuhuva rengas. Lepojärvi selittää, että hänen vihkisormuksensa jäi pieneksi. Niinpä hän yllätti vaimonsa Iisa Lepojärven ja hankki sormustatuoinnin. Nyt avioliiton merkki on sormessa aina.

– Käyn vielä ottamassa tatuointiin lisää täytettä, Lepojärvi sanoo.

Sain joulukuussa kutsun tulla opettamaan Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon pastorien ja evankelistojen lyhytseminaariin Ugandan Bweyalessa maaliskuun alussa. Vastasin kutsuun niiltä sijoiltani innosta hehkuen: pääsisin elämäni ensimmäistä kertaa Afrikan mantereelle! Kurssin suunnittelu alkoi saman tien Anna ja Taisto Sokan kanssa. Kun passi oli uusittu, kaksi tusinaa rokotteita pistetty elimistöön ja kuusitoista puolentoista tunnin luentopakettia valmisteltu, olin valmis kuin lukkari sotaan. Kun reilun kahden viikon matkan jälkeen palasin kotiin, maailma näytti silmiini toisenlaiselta, raskaammalta ja kevyemmältä yhtä aikaa.

Jobin ja hänen ystäviensä keskustelujen ytimessä on niin sanottu syyn ja seurauksen laki. Joka tekee hyvää, saa hyvää – ja vastaavasti joka tekee pahaa, saa pahaa. Jobin kehnohko ystävä Elifas sanoittaa Vanhassa testamentissa väkevänä virtaavan ajatuksen näin: ”Sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin on oikeamielinen hukkunut? Ne, jotka kyntävät vääryyden peltoa ja kylvävät pahaa, ne myös korjaavat tuhon ja turmion, sen olen nähnyt.” (4:7–8) Jobin ystävät ovat varmoja, että häntä kohdannut surkeiden sattumusten sarja johtuu jostakin suuresta ja salaisesta synnistä, joka hänen pitäisi tunnustaa. Job on puolestaan varma, että hän on syytön.

Suoraviivainen syyn ja seurauksen laki tuntuu karulta. Näinkö se tosiaan menee: ihmisen kurjuus ja jopa onnettomuudet ovat seurausta hänen omista pahoista teoistaan? Toisaalta syy ja seuraus löytyvät myös suomalaisista tokaisuista. Sanotaan, että ”niin makaa kuin petaa” ja ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”.

Jobin kirjan suurena ideana on opettaa, että syyn ja seurauksen laki saattaa olla hyvä nyrkkisääntö, mutta ei toimi jokaisen kohdalla. Kaikki kärsimys ei ole seurausta synnistä. Joskus katastrofit kohtaavat myös oikeamielistä.