Essi Tuomala

Jälkikristillisessä läntisessä maailmassa kristillisen perhe- ja seksuaalimoraalin elämää suojelevaa vaikutusta ei enää tunnisteta eikä tunnusteta. Myös kristityt elävät Raamatun ja Hollywoodin välissä, sanoo teologian tohtori Erkki Koskenniemi.

Viime kuukausina kansainvälisiä uutisia on hallinnut nimi Epstein. Sijoittaja Jeffrey Epsteinin ja hänen vaikutusvaltaisen ystäväpiirinsä harjoittama ihmiskauppa ja seksuaalirikokset kuohuttavat joka maailmankolkassa. Tutkinnan paljastamat kamaluudet – ja huhut vielä paljastumattomista rikoksista – järkyttävät tavallista mediankuluttajaa.

Antiikin tutkijalle tapaus Epstein ei ole mitään uutta auringon alla. Jo kreikkalais-roomalaisessa pakanamaailmassa seksuaalimoraali perustui vahvemman oikeuteen.

Maailmalla kuohuu. En muista, että oman lyhyen elämäni – 60 vuotta – aikana tulevaisuus olisi milloinkaan näyttänyt niin utuiselta ja epävarmalta kuin juuri nyt armon vuonna 2026. Olen parhaillaan kuuntelemassa Väinö Linnan kirjasarjaa Täällä Pohjantähden alla, ja tätä kirjoittaessani tarinassa ollaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Silloin varmaan koettiin samanlaista epävarmuutta kuin tänään.  Suurvaltojen johtajien vallanhalu ja häikäilemättömyys yllättivät silloin ja yllättävät nyt. Kuka osaa aavistaa, millainen tulevaisuus on ja millainen rooli meillä siinä on?

Maailmanhistoriaa tarkastellessa voi kuitenkin todeta, ettei auringon alla ole mitään uutta. Valtakunnat ovat seuranneet toisiaan, uusia valtioita on syntynyt kukistuneiden tilalle. Rooman kukistumattomaksi ajateltu suurvalta hajosi pirstaleiksi, ja Saksan tuhatvuotiseksi haaveiltu kolmas valtakunta kesti vain runsaat kymmenen vuotta. Euroopan valtioiden rajoja on piirretty moneen kertaan uusiksi. Ihmisten maailma on alati muuttuva ja monella tavalla hauras.

Tämän maailman keskelle Kristus on perustanut kirkkonsa, Jumalan valtakunnan näkyvän olemuksen. Kristuksen kirkko on ihmiskunnan myrskyisän historian aikana pysynyt kestävänä ja kasvanut kaikkialle maailmaan. Jumalan valtakunta ei muutu eikä horju. Sitä ei mikään mahti voi kukistaa. Kristuksen kirkon jäseninä meillä ei ole pelättävää. Ja meille on annettu tehtävä: ”Menkää kaikkeen maailma ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille!” (Mark. 16:15) Lähetystehtävän toteuttaminen on todellista rauhantyötä, sillä se tuo rauhan Jumalan ja ihmisten välille. Ja siellä missä Jumalan rauha saavuttaa sydämet, syntyy rauha myös ihmisten välille.

Länsimaisen kulttuurin korostama äärimmäinen yksilöllisyys ei tee ihmisestä onnellista vaan pikemminkin ahdistuneen. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kehottaakin lopettamaan jatkuvan omien tunteiden vatvomisen ja siirtämään katseen toiseen ihmiseen.

Onko ihminen muuttunut itsekkääksi muutaman viime vuosikymmenen aikana? Ei, vastaa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen uusimmassa kirjassaan Itsekkyyyden aika (WSOY 2025). Kirjan viesti kiinnostaa: sen ensimmäinen painos myytiin saman tien loppuun.

Ehkäpä hätkähdyttävin Keltikangas-Järvisen väitteistä on, että kulttuurissamme vallitseva ihmiskuva on muuttunut.  Ihmisessä ei siis ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta, jonka myötä hänestä olisi tullut itsekäs ja itsekeskeinen.  Ihmisenä olemiselle ja käyttäytymiselle asetetut normit ovat sen sijaan muuttuneet voimakkaasti.

Oona Sinkko unelmoi lapsena siitä, että voisi isona soittaa gospelia. Parikymmentä vuotta myöhemmin Kaustiselta lähtöisin oleva kansanmuusikko ja vastavalmistunut musiikin maisteri innostui palavasti 1800-luvun pohjalaisista virsitoisinnoista.

 Tapaan muusikko Oona Sinkon Helsingin Musiikkitalon aulassa. Musiikkitalossa on Sibelius-Akatemian tiloja, ja siellä Sinkko, 26, on juuri käynyt tyhjentämässä oman lokeronsa. Viisivuotiset opinnot kansanmusiikin koulutusohjelmassa ovat ohi ja Sinkko toteaa olevansa enemmän huojentunut kuin haikein mielin. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta omat projektit on pitänyt sulloa opiskelun oheen.

– Enää ei tarvitse mennä yhdeksäksi kouluun ja tulla kahdeksalta illalla töistä! Nyt voin keskittyä omaan ilmaisuun ja etenkin säveltämiseen, Sinkko iloitsee.

Varmin merkki siitä, että ihminen ei ole pilkannut Pyhää Henkeä, on se, että hän on asiasta huolissaan, muistuttaa pastori Lasse Räty.

Sleyn läntisen alueen aluepastori Lasse Räty kertoo kohtaavansa aika ajoin ihmisiä, jotka ovat huolissaan siitä, ovatko he pilkanneet Pyhää Henkeä.

Evankeliumeissa Pyhän Hengen pilkasta puhuvia kohtia ovat Matteuksen evankeliumin 12. luvun jakeet 31 ja 32: ”Sen tähden sanon teille: jokainen synti ja herjaus tullaan antamaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen herjaamista ei anteeksi anneta. Joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, hänelle annetaan anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa” sekä Markuksen evankeliumin kolmannen luvun jakeet 28 ja 29: ”Totisesti: Kaikki tullaan antamaan ihmisille anteeksi, kaikki synnit ja herjaukset, miten he sitten herjaavatkin. Mutta jos joku herjaa Pyhää Henkeä, hän ei saa ikinä anteeksi vaan on syypää ikuiseen syntiin.”

Anna Tikkanen on vastavalmistunut diakoni-sosionomi, jolla on myös luokanopettajan koulutus. Kauniaisissa asuva viiden lapsen äiti on tammikuussa vetänyt Helsingin Luther-kirkolla Kasvattajien kurssia, joka on suunnattu alle kymmenvuotiaiden lasten vanhemmille.

Miksi vanhemmuuden tukeminen on sydämelläsi?

”Oli herätys, syntyi liike. Loppui herätys ja loppui liike, mutta jäljelle jäi herätysliike.” Tämä humoristinen kasku nostaa esille kysymyksen: Mikä “herätysliike”? Onko se perinneliike, jossa muistellaan menneitä – vai jotain muuta?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on globaalisti tarkasteltuna ainutlaatuinen protestanttinen kirkkokunta, sillä sen muodostavat useat eri vuosikymmeninä ja eri vuosisadoilla syntyneet ja siksi hiukan eri painotuksia omaavat herätysliikkeet. Evankelinen herätysliike on yksi näistä.

Evankelisuus syntyi 1800-luvulla, kun nuori pastori Fredrik Gabriel Hedberg kipuili oman syntisyytensä kanssa vaatimuskeskeisessä kristillisessä ilmapiirissä. Hedbergin Raamatun äärellä oivaltama “koko maailman autuus” oli vapauttava löytö. Siinä kiteytyy Raamatun ydinviesti, koko maailmanlaajuisen kirkon liikevoima ja yksittäisen ihmisen turva: “Hän [Jeesus] on meidän syntimme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” (1. Joh 2:2)

Eero Junkkaala ja Pasi Turunen ovat yhtä mieltä siitä, ettei juutalaisia ole ”pelattu ulos pelastushistoriasta”. Mutta täytyykö uuden liiton kristityn siunata Israelin valtiota?

”Onko kirkko korvannut Israelin Jumalan valittuna kansana?” kysyttiin Suomen teologisen instituutin (STI) kevätkauden avajaiskeskustelussa, jossa vastakkain olivat STI:n entinen pääsihteeri, teologian tohtori Eero Junkkaala ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja, teologian maisteri Pasi Turunen.

Eero Junkkaalan mielestä Vanhan testamentin valossa on päivänselvää, että Jumala valitsi omaisuuskansakseen juutalaiset ja maaksi Israelin.

Yhä useampi nuori nainen meillä ja maailmalla peittää päänsä jumalanpalveluksessa. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Sleyn toimintaan osallistuva nuori nainen, Maija (nimi muutettu) peittää päänsä messussa ja muissa tilanteissa, joissa rukoillaan.

– Kävin kirkossa useamman vuoden pitämättä huivia. Jokin aika sitten pysähdyin ajattelemaan asiaa, kun luin Korinttolaiskirjeen kohtaa, jossa puhutaan pään peittämisestä.