Essi Tuomala

Pastori Pasi Hujanen on kiertänyt inkeriläisissä kylissä 26 vuotta. Eläkkeelle jäämisen kynnyksellä hän ihmettelee, miksi Suomen kirkko lopetti Inkerin kirkon tukemisen.

Pasi Hujanen kehuu äänityslaitettani Sleyn keskustoimistolla Helsingissä.

– Vanha tekniikka on monesti luotettavampaa.

Kolmevuotias kummityttömme oli meillä jokin aika sitten yökylässä. Mukaan oli pakattu useampi unikaveri. Yksi niistä oli Jeesus-nukke, jolla oli reppukirja selässä. Harmillisesti kyläilyn loputtua huomasimme, että nukke oli jäänyt epähuomiossa peiton alle, eikä päässyt kummityttömme kanssa samaa matkaa kotiin. Niinpä pakkasin nuken mukaan, kun seuraavan kerran olimme kohtaamassa kummityttömme kanssa. Kotiovella vielä kertasin, kuten usein lähtötilanteessa: avaimet, puhelin, lompakko – ja Jeesus. Kaikki mukana!

Jäin miettimään itsekseni, tuleeko Jeesus otettua aina mukaan, kun lähden kotoani liikkeelle. Valitettavan harvoin muistan pyytää Jeesusta tulemaan mukaani työpäivääni, harrastuksiini ja muihin menoihini. Pikemminkin olen saanut huomata, että Jeesusta ja uskoa häneen tekee mieli piilotella monessa tilanteessa.

Etenkin nuorena opiskelijana pelkäsin kertoa opiskelukavereilleni uskostani ja hengellisissä tilaisuuksissa käymisestä. Voi olla, että osasyynä tuohon pelkooni olivat aiemmat kokemukseni koulukiusaamisesta ja yksin jäämisestä. Edelleen huomaan monessa tilanteessa, että viikonlopun kuulumisia kysyttäessä saatan jättää mainitsematta messussa käymisen ikään kuin siinä olisi jotain noloa.

Aamen on sana, jonka olemme tottuneet lausumaan rukouksemme perään ajattelematta ehkä juurikaan sen merkitystä. Tiesitkö, että heprean kielessä aamen-sana on samaa juurta kuin verbit ”uskoa” tai ”olla luotettavalla mielellä; seistä vahvalla perustuksella”? Aamen ilmentää varmuutta, että Jumala kuulee rukoukset.

Vähässä Katekismuksessaan Luther kirjoittaa Isä meidän -rukouksen selityksen lopuksi aamen-sanan merkitysestä: ”Minun on oltava varma siitä, että taivaallinen Isä mielellään ottaa vastaan ja kuulee tällaiset pyynnöt, sillä hän on itse käskenyt meidän näin rukoilla ja luvannut meitä kuulla. Aamen, aamen merkitsee: kyllä, näin tapahtuu aivan varmasti.”

Aamen-sana on hepreaa ja se löytyy Vanhasta testamentista kolmekymmentä kertaa. Kyseessä on heprean adverbi, jolla on haluttu vahvistaa sanottua asiaa ”varmasti”, ”totisesti”. Sanalla on kuitenkin jo Vanhassa testamentissa vankka liturginen käyttö.

Puolison löytäminen on Japanissa yhä vaikeampaa. Siksi myös syntyvyys on romahtanut. Moni turvautuu avioliitonvälittäjiin ja online-deittailu on suosittua.

Sekä solmittujen avioliittojen että syntyneiden lasten määrä on pudonnut Japanissa dramaattisesti viime vuosina. Japanissa on noin 124 miljoonaa asukasta, ja vuonna 2023 maassa solmittiin hieman alle 500 000 avioliittoa. Tämä on vähemmän kuin kertaakaan ennen toisen maailmansodan jälkeen. Peräti kaksi kolmannesta alle 40-vuotiaasta japanilaisesta kertoo, etteivät he tiedä, miten voisivat löytää puolison, kertoi Japanin hallituksen toimeenpanema, heinäkuussa 2024 julkistettu kyselytutkimus. Neljäsosa alle 40-vuotiaista tai sitä nuoremmista naimisissa olevista pareista oli löytänyt toisensa online-deittailun avulla. Viidennes oli tutustunut tulevaan puolisoonsa työpaikalla.

Solmittujen avioliittojen määrä vaikuttaa suoraan syntyvyyteen, koska Japanissa lasten syntyminen avioliiton ulkopuolella on harvinaista, kertoi Newsweek-lehti artikkelissaan marraskuussa 2024. Niillä nuorilla aikuisilla, joilla ei ole pysyviä työsuhteita, ei ole varaa perheen perustamiseen. Moni menee naimisiin myöhemmällä iällä, eikä ehdi saada lapsia.

Teologian maisteri Kirsti Lehtinen työskentelee Sleyn keskustoimistolla ja tekee vapaaehtoistyötä Suomen teologisella instituutilla ja Luther-Divarissa. Lisäksi hän pitää pyhäkoulua ja raamattukerhoa Pyhän Sydämen kappelilla. Kirstillä on monia sairauksia, jotka muistuttavat häntä omasta rajallisuudesta ja toisaalta Jumalan armosta.

Sinut tunnetaan ahkerana ”jokapaikanhöylänä”. Mitä kaikkea työhösi kuuluu?

Henkilökohtaiset kriisit, elämän merkityksettömyys ja turvattomuuden kokemukset saavat nuoret miehet etsiytymään kristinuskon pariin, kertoo uusi haastattelututkimus.

Valtakunnallisissa medioissa haastatellaan nykyään usein nuoria miehiä, jotka ovat löytäneet kristinuskosta elämälleen merkityksen. He ovat löytäneet eri kirkkokunnista hengellisen kodin, jonka toimintaan osallistuvat säännöllisesti.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä esitteli Perusta-lehden teologisilla päivillä tammikuun alussa sekä Suomesta että useista muista maista koottuja tilastoja, jotka osoittavat selvästi sekä nuorten naisten että miesten kasvavan kiinnostuksen kristinuskoa kohtaan. Tervo-Niemelä kysyi esityksessään: Mitä nuoret etsivät kristinuskosta? Hän kertoi tuoreen, vielä julkaisemattoman haastattelututkimuksen tuloksista, jotka syventävät tilastojen antamaa kuvaa.

Ihmiset etsivät hyvää osaa. Jokainen toivoisi saavansa hyvän elämän. Ihmiselämässä onkin paljon hyvää ja kaunista. Läheisen ihmisen kanssa jaettu rakkaus ja luottamus, luomakunnan mykistävä monimuotoisuus ja lapsen hauras kauneus kertovat hyvästä Luojasta.

Kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta ihmiselämään kuuluvat myös suru ja pettymys. Me kohtaamme vaikeuksia, sairastumme ja kerran kuolemme. Kauneus on katoavaa, sanotaan vanhassa sananlaskussa. Kuinka syvällinen totuus noihin sanoihin kätkeytyykään! Ne pukevat elämän rajallisuuden ja synnin todellisuuden kolmeen pieneen sanaan.

Siksi hyvään elämään ei riitä ulkoisesti hyvä elämä. Me tarvitsemme sydämen yhteyttä elävään Jumalaan. Kirkkoisä Augustinus tiivisti tämän totuuden kauniisti: ”Minun sieluni on levoton, kunnes se löytää rauhan Sinussa, Jumalani.” Mutta kuinka helposti keskitymmekään toisarvoiseen ja unohdamme tärkeimmän. Puuhailemme rauhattomina, vaikka levon Lähde kutsuu meitä lepäämään.

Tuomiokapitulit ovat viime aikoina yrittäneet rajoittaa herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaa. Toimenpiteet ovat kaikuja melkein 160 vuotta sitten kumotun konventikkeliplakaatin ajoilta.

Tammikuun 12. päivänä tuli kuuluneeksi tasan kolmesataa vuotta konventikkeliplakaatin nimellä tunnetun kuninkaallisen asetuksen julkaisemisesta. Konventikkeliplakaatti kielsi konventikkelien eli yksityisten hartauskokousten pidon Ruotsin valtakunnassa.

Konventikkeliplakaatin taustalla olivat 1600-luvun lopulla etenkin Saksassa nousseet pietistiset liikkeet. Plakaatti ei ollut Ruotsissa ensimmäinen lajissaan. Ruotsin kuningas Kaarle XI oli julkaissut asetuksen pietistejä vastaan jo vuonna 1691 koskien Saksassa olevia Ruotsin alueita. Vuonna 1711 julkaistiin ”varoitus kaikenlaisiin erhetyksiin ja haaveiluihin nähden”. Siinä konventikkelien pito leimattiin kielletyksi. Keskeinen henkilö plakaatin valmistelussa oli suomalaissyntyinen maamarsalkka Arvid Horn. Plakaatin hyväksyi laiksi kuningas Fredrik I.