Essi Tuomala

Ilmestyskirjan sanoma on ollut aina tärkeä kristilliselle kirkolle, ja tänä päivänä sille on erityistä kysyntää. Ihmiset haluavat tietää, millä tavalla Jumala pitää huolta omistaan, kun maailma saastuu, sotia käydään ja kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa.

Sana apokalyptiikka tulee kreikan sanasta apokalypsis (”ilmestys” tai ”paljastus”). Vastaava verbi tarkoittaa ”paljastaa”. Kyseessä on siis Jumalan antama ilmoitus, jossa salaisuuksien verho vedetään tulevaisuutta koskevien tapahtumien edestä pois. Ensimmäisen kerran sana apokalypsis esiintyy Johanneksen Ilmestyskirjan alussa (Ilm. 1:1): ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle näyttääkseen palvelijoilleen, mitä pian on tapahtuva.”

Kreikan ilmaisu ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys” voidaan ymmärtää kolmella eri tavalla. Ensinnäkin se voi viitata Jeesuksen ilmestymiseen, joka tapahtuu aikojen lopulla (1. Piet. 1:7,13; Piet. 4:13; ks. myös Room. 2:5; 8:19, 1. Kor. 1:7; 2. Tess. 2:3). Ilmestyskirjassa viitataankin tähän lopunajan tapahtumaan niin alussa (Ilm. 1:7) kuin myös lopussa (Ilm. 20:11). Toiseksi Jeesus kutsuu Johanneksen todistamaan ja kirjoittamaan näkemänsä (Ilm. 1:12–17). Johannes kokee siis jotakin vastaavaa kuin Vanhan testamentin profeetat, jotka saavat ilmestyksen ja joiden tehtävänä on sitten kirjata ilmestyksessä nähdyt asiat muidenkin luettavaksi. Kolmanneksi, ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys” voidaan ymmärtää viittaukseksi koko Ilmestyskirjan sisältöön. Juuri tässä kolmannessa merkityksessä kirjan alkusanat on ymmärretty. Niinpä käsikirjoituksissa on ilmaisu ”Johanneksen Apokalypsi”, missä sana ”apokalypsi” viittaa koko kirjaan. Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on siksi kirjan nimeksi annettu Ilmestyskirja.

Sirkka-Liisa Huhtisen uraauurtava väitöstutkimus paljastaa, että lähetystyöntekijät ovat omanlaisensa ryhmä ulkomaille työhön tai opiskelemaan lähteneiden ekspatriaattien joukossa. Lähetystyön ainutlaatuiset haasteet liittyvät sekä työhön että sen päättymiseen.

Ulkomailla työskentelevien suomalaisten elämässä on paljon samoja haasteita riippumatta heidän työnantajastaan ja tehtävistään. Lähetystyöntekijöiden työalueellaan kohtaamat vaikeudet ovat kuitenkin erityislaatuisia verrattuna niihin ongelmiin, joita ekspatriaatit eli kansainvälisten yritysten ulkomailla toimivat työntekijät ja kehitystyöntekijät kohtaavat. Lähetystyöntekijä voi esimerkiksi joutua vaihtamaan työaluetta saman maan sisällä tai siirtymään kokonaan toiseen maahan siksi, että hän edustaa työalueellaan uskontoa.

– Monissa maissa kristinuskoa pidetään uhkatekijänä ja siksi lähetystyöntekijä, hänen läheisensä tai työtoverinsa voivat joutua vaaraan. Väitöskirjani aineistossa erään kotimaahan palaajan kaksi työkaveria oli murhattu, marraskuun alussa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa väitellyt Sirkka-Liisa Huhtinen huomauttaa.

Hilda Ruusumiekka on graafinen suunnittelija, joka on parhaillaan vanhempainvapaalla kolmikuisen esikoisensa kanssa. Ruusumiekkaa huolettavat maailmantilanteen ja tekoälyn vaikutus hänen työmahdollisuuksiinsa tulevaisuudessa, mutta usko antaa hänelle elämässä turvan ja vakaan perustan.

Miksi olet päätynyt juuri graafiseksi suunnittelijaksi? Mikä alassa sinua kiehtoo?

Tasavallan presidentti Alexander Stubb otti jokin aika sitten ulkopolitiikassa käyttöön uuden käsitteen ”arvopohjainen realismi”. Samalla hän tuli osoittaneeksi – ainakin minulle – keskeisen piirteen viime vuosikymmenten ulkopoliittisesta keskustelusta: eräänlaisen sekulaarin idealismin, joka lähentelee jopa uskonnollisuutta.

Tämä idealismi on vuosikausia näkynyt vaikkapa toimittajien tavassa tentata kärkipoliitikkoja kysymyksillä, joissa oletetaan, että Suomen valtio tekee yhteistyötä vain hyvien toimijoiden kanssa. Tai jos ei tee, niin edustajamme ainakin luennoivat pahoille maailman johtajille eettisistä hyveistä. Että suomalaiset poliitikot ottaisivat jokaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa esiin demokratian, ihmisoikeudet ja länsimaisen tasa-arvokäsityksen.

Arvopohjainen realismi näyttäisi rikkovan tämän idealismin sikäli kuin ymmärrän monitulkintaista käsitettä oikein. Se nimittäin antaa luvan työskennellä jopa väärässä olevien toimijoiden kanssa. Se saattaisi jopa mahdollistaa sen, että katsoisimme omaa oletettua eettistä hyvyyttämme hieman kriittisemmin. Silloin ulkopolitiikasta tulee enemmän sopimusperusteista ja yhteisten intressien etsimistä kuin käännyttämistä tai …niin… moraaliposeerausta. Ideologisesti oikeaoppisia lauseita, joita lausutaan sen vuoksi, että voitaisiin näyttää olevan hyvän puolella pahaa vastaan.

Pääosin afrikkalaisista kirkoista koostuva anglikaaniyhteisö Global Anglican Future Conference (GAFCON) ilmoitti lokakuussa sanoutuvansa irti Canterburyn uudesta arkkipiispasta. Virkakysymys ja seksuaalietiikka aiheuttavat eripuraa paitsi anglikaanikirkkojen välillä myös niiden sisällä. Esimerkiksi Englannin kirkko on jakautunut molemmissa kysymyksissä.

Lokakuun alussa Englannin anglikaaninen kirkko valitsi ensimmäistä kertaa johtajakseen naisen. Lontoon piispa Sarah Mullally asetetaan Canterburyn arkkipiispaksi eli koko anglikaanisen maailman johtajaksi maaliskuussa.

Lokakuun puolessa välissä maailmanlaajuisen anglikaaniyhteisön raamattukonservatiivinen siipi, pääosin Afrikan anglikaanikirkoista koostuva Global Anglican Future Conference (GAFCON) julisti olevansa anglikaaninen kirkkoyhteisö. GAFCON-yhteisön kirkkoihin kuuluu jopa noin 85 prosenttia maailman anglikaaneista.

Kirkollinen kenttä on pahasti kahtiajakautunut, minkä marraskuun kirkolliskokous taas kerran vahvisti. Tämä ikävä tosiasia on hyväksyttävä, vaikka jotkut vielä uskottelevat itselleen, että kirkossa lopulta kuitenkin vallitsee yhteys. Erottava tekijä ei pohjimmiltaan ole virka- tai avioliittokäsitys vaan raamattunäkemys. Se heijastuu moniin muihin kysymyksiin, kuten tällä hetkellä kirkkoa jakavaan avioliittokeskusteluun.

Yleisesti puhutaan kirkon konservatiiveista ja liberaaleista, vaikka samalla todetaan, että nämä termit eivät ole kovinkaan osuvia. Olen samaa mieltä. En minä halua olla konservatiivi, joka pitää kiinni vanhasta vain siksi, että se on vanhaa. Monessa asiassa katson olevani hyvin uudenaikainen ja kirkossa on paljon asioita, joita haluaisin uudistaa. Eivätkä kaikki kirkon ”liberaalit” ole kaikessa uudistusmielisiä. Vuoden 2018 arkkipiispanvaalin ensimmäisessä vaalipaneelissa pääsin moittimaan kilpakumppaneitani konservatiiveiksi, kun he eivät innostuneet esittämästäni seurakuntarakenteen uudistamisesta ja henkilöseurakuntamallista.

Mikä siis olisi hyvä termi kuvaamaan edustamaani näkemystä? Miten olisi ”raamatullinen”? Mielelläni omaksun tuon termin itselleni, mutta kirkollisessa keskustelussa sen käyttäminen johtaa riitaan termin omimisesta. Myös kirkon liberaali siipi katsoo olevansa raamatullinen. Sama ongelma koskee termiä ”tunnustuksellinen”. Ehdotan käytettäväksi termiä ”raamattukonservatiivi”. Termin voi ymmärtää kahdella toisiaan täydentävällä tavalla. Ensinnäkin, olen raamattunäkemykseltäni konservatiivi. Ymmärrän Raamattua niin kuin kirkko on sitä parin tuhannen vuoden ajan ymmärtänyt ja luen sitä yhdessä alkukirkon isien, Lutherin ja Hedbergin kanssa. Toiseksi, konservatiivisuuteni ei nouse niinkään vanhan arvostamisesta vaan Raamatusta. En siis ole konservatiivi vain ollakseni konservatiivi, vaan haluan pitäytyä Raamatun oppiin ja arvoihin. Olen siis raamattukonservatiivi.

”Mitään ei saa enää sanoa”, on usein kuultu puuskahdus, kun keskustelu jostakin tunteita herättävästä ja työläältä tuntuvasta aiheesta on päättynyt umpikujaan. Erityisen haastavaa on puhua vaikeista aiheista koulussa.

Voiko aiheista, jotka herättävät voimakkaita tunteita ja joiden pelkkä esille ottaminen jo loukkaa toisia, puhua kouluissa ja yliopistoissa ollenkaan? Tätä pohditaan Mikko Puustisen, Jenni Marjokorven ja Janne Säntin toimittamassa teoksessa Erimielisten tila. Vaikeiden aiheiden käsittely opetuksessa.

Puustinen, Marjokorpi ja Säntti määrittelevät vaikeiksi aiheiksi teemat, jotka herättävä keskustelijoissa syviä, identiteetteihin asti ulottuvia erimielisyyksiä sekä vahvoja tunteita. Tällaiset teemat liittyvät usein politiikkaan, maailmankuvaan ja arvoihin.  Vaikeita aiheita ovat myös henkilökohtaisesti herkät teemat kuten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai terveydentilaan liittyvä asiat.

Annukka Häkämies on tehnyt työuransa kriisi- ja mielenterveystyön parissa. Kasvatustieteilijän oivallukset kiteytyvät siihen, että vaikeissa vaiheissa ei pidä yrittää sinnitellä yksin, sisun voimalla.

Annukka Häkämies aloitti vuosia sitten opettajankoulutusta käydessään tärkeän näytetunnin pitämisen ”hirveän tärkeänä”, kuten hän itse kuvaa. Häkämies istui katederilla opettajan pöydän takana. Häntä jännitti, ja hän alkoi siksi leikkiä jaloillaan tuolilla. Yleisönä olleet opiskelijat eivät nähneet luennoitsijan jalkoja pöydän edessä olleen levyn takaa.

– Kuinka ollakaan, tuoli lähti altani ja putosin pöydän alle. Koko sali oli aivan hiljaa. Sitten nousin pöydän alta ja jatkoin opetusta kesken jääneestä lauseesta.

Kasteesi hetkellä sinun käskettiin laittaa kengät jalkaasi, ottaa takkisi ja lähteä. Näin alkoi eksoduksesi kohti taivasta.

Jos olet joskus kuullut hyvän sävelmän tai melodian, vaikkapa jossakin radion iskelmässä tai hengellisessä laulussa kirkossa, tiedät, kuinka tämä melodia jää mieleesi. Päivien ja viikkojenkin jälkeen tunnistat melodian, vaikka kuulisitkin siitä vain ohikiitävän sävelen tai sointukierron katkelman.

Raamattu on täynnä tällaisia melodioita ja säveliä. En nyt puhu musiikista vaan rakenteista ja kuvista, jotka nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä rakenteet opettavat meille jotain tärkeää. Jos olet lukenut Raamattua jo hyvän aikaa, alat tunnistaa tällaisia rakenteita tai melodioita nopeammin ja useammin. Tämä taito on hyvä oppia. Jumalamme on nimittäin suuri taiteilija, joka maalaa monilla väreillä, mutta käyttää usein samoja värejä kertoessaan samoista teemoista.

Keväällä 2023 Ukrainan Hersonista kotoisin oleva Olena Haverinen työskenteli Helsingin Kampissa sijaitsevassa hotellissa Sleyn Luther-kirkkoa vastapäätä. Eräänä sunnuntaina hän lähti ystävänsä ehdotuksesta käymään kirkon jumalanpalveluksessa. Sen sunnuntain jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.

Keväällä 2023 Ukrainasta kotoisin oleva Olena Haverinen työskenteli Mestari-hotellissa Helsingin Kampissa. Hän oli jo jonkun aikaa käynyt työkaverinsa kanssa seurakunnassa, jota ei kuitenkaan tuntenut kodikseen. Kerran samainen työkaveri ehdotti, että he menisivätkin työpaikkaa vastapäätä sijaitsevan Sleyn Luther-kirkon jumalanpalvelukseen.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin luterilaisessa jumalanpalveluksessa, Olena kertoo.