Essi Tuomala

Henkilökohtaiset kriisit, elämän merkityksettömyys ja turvattomuuden kokemukset saavat nuoret miehet etsiytymään kristinuskon pariin, kertoo uusi haastattelututkimus.

Valtakunnallisissa medioissa haastatellaan nykyään usein nuoria miehiä, jotka ovat löytäneet kristinuskosta elämälleen merkityksen. He ovat löytäneet eri kirkkokunnista hengellisen kodin, jonka toimintaan osallistuvat säännöllisesti.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä esitteli Perusta-lehden teologisilla päivillä tammikuun alussa sekä Suomesta että useista muista maista koottuja tilastoja, jotka osoittavat selvästi sekä nuorten naisten että miesten kasvavan kiinnostuksen kristinuskoa kohtaan. Tervo-Niemelä kysyi esityksessään: Mitä nuoret etsivät kristinuskosta? Hän kertoi tuoreen, vielä julkaisemattoman haastattelututkimuksen tuloksista, jotka syventävät tilastojen antamaa kuvaa.

Ihmiset etsivät hyvää osaa. Jokainen toivoisi saavansa hyvän elämän. Ihmiselämässä onkin paljon hyvää ja kaunista. Läheisen ihmisen kanssa jaettu rakkaus ja luottamus, luomakunnan mykistävä monimuotoisuus ja lapsen hauras kauneus kertovat hyvästä Luojasta.

Kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta ihmiselämään kuuluvat myös suru ja pettymys. Me kohtaamme vaikeuksia, sairastumme ja kerran kuolemme. Kauneus on katoavaa, sanotaan vanhassa sananlaskussa. Kuinka syvällinen totuus noihin sanoihin kätkeytyykään! Ne pukevat elämän rajallisuuden ja synnin todellisuuden kolmeen pieneen sanaan.

Siksi hyvään elämään ei riitä ulkoisesti hyvä elämä. Me tarvitsemme sydämen yhteyttä elävään Jumalaan. Kirkkoisä Augustinus tiivisti tämän totuuden kauniisti: ”Minun sieluni on levoton, kunnes se löytää rauhan Sinussa, Jumalani.” Mutta kuinka helposti keskitymmekään toisarvoiseen ja unohdamme tärkeimmän. Puuhailemme rauhattomina, vaikka levon Lähde kutsuu meitä lepäämään.

Tuomiokapitulit ovat viime aikoina yrittäneet rajoittaa herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaa. Toimenpiteet ovat kaikuja melkein 160 vuotta sitten kumotun konventikkeliplakaatin ajoilta.

Tammikuun 12. päivänä tuli kuuluneeksi tasan kolmesataa vuotta konventikkeliplakaatin nimellä tunnetun kuninkaallisen asetuksen julkaisemisesta. Konventikkeliplakaatti kielsi konventikkelien eli yksityisten hartauskokousten pidon Ruotsin valtakunnassa.

Konventikkeliplakaatin taustalla olivat 1600-luvun lopulla etenkin Saksassa nousseet pietistiset liikkeet. Plakaatti ei ollut Ruotsissa ensimmäinen lajissaan. Ruotsin kuningas Kaarle XI oli julkaissut asetuksen pietistejä vastaan jo vuonna 1691 koskien Saksassa olevia Ruotsin alueita. Vuonna 1711 julkaistiin ”varoitus kaikenlaisiin erhetyksiin ja haaveiluihin nähden”. Siinä konventikkelien pito leimattiin kielletyksi. Keskeinen henkilö plakaatin valmistelussa oli suomalaissyntyinen maamarsalkka Arvid Horn. Plakaatin hyväksyi laiksi kuningas Fredrik I.

Teuvo V. Riikonen: Pahojen paikkojen papit. Väyläkirjat 2025.

Teuvo V. Riikonen – pastori ja kirjailija – joka on palvellut neljässä rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatiossa, on kirjoittanut kirjan papeista näissä operaatioissa. Kirjassa on paljon muutakin kuin kuvauksia pappien työstä ja heidän kokemuksistaan. Kirja on hyvä, ansiokas ja varsin laaja paketti kaiken kaikkiaan suomalaisesta ja jonkin verran myös muiden maiden rauhanturvaamisesta ja kriisinhallinnasta. Ensimmäiset rauhanturvaajat Suomesta lähtivät turvaamaan rauhaa Suezille 70 vuotta sitten. Yhteensä lähtijöitä täältä on ollut yli 55 000.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja sitä on mukava ja helppo lukea. Siinä kerrotaan avoimesti ja rehellisesti operaatioiden hyvistä ja huonommista puolista. Kirjaa avaa operaatioihin osallistuneiden tuntemuksia, myös näitä: läheisten ikävöintiä, turhautumista, kun mitään suurempaa ei tapahdu, ja motivaation laskua alun innostuksen jälkeen. Näistä kannattaa lukea varsinkin heidän, joiden läheinen on ollut mukana näissä tehtävissä.

Australialainen teologi Christine Lockwood haastaa usein toistetun väitteen siitä, että lähetystyö tuhoaa alkuperäiskulttuureja.

Christine Lockwood jonotti kerran Papua-Uudessa-Guineassa lähetystyössä ollessaan sairaanhoitajan vastaanotolle raskaudenaikaiseen tutkimukseen.

– Minun jälkeeni hoitajan luo tuli paikallinen nainen, joka tarvitsi paljon apua ja huolenpitoa. Hoitaja suhtautui naiseen vähättelevästi ja torjuvasti. Tämä oli köyhä ja tullut maaseudulta jostakin kylästä, eikä kuulunut samaan klaaniin kuin hoitaja, Lockwood kertoo.

Martti Luther tunsi 1500-luvulla kiukkua ja raivoa Raamattua lukiessaan, kun ei voinut ymmärtää, mitä Jumalan vanhurskaus tarkoitti. Satoja vuosia myöhemmin meilläkin voi olla vaikeuksia käsittää, mitä usko ja Jumalan voima kristityn elämässä tarkoittavat.

Martti Lutherin elämäntarina ja työ ovat huikeat. Luther oli reformaattori, kuten nykyään usein sanotaan. Edelleen hänestä sopii puhua myös uskonpuhdistajana. Luther taisteli aneita ja paavinvallan virheitä vastaan. Hän käänsi Raamatun saksan kielelle, saarnasi Wittenbergissä monta kertaa viikossa ja kirjoitti virsiä, joita tänäänkin laulamme. Luther uudisti jumalanpalvelusta ja rakasti musiikkia yli kaiken, Jumalan sanan jälkeen. Hän kirjoitti uskomattoman määrän yhä käytössä olevia kirjoja. Lutherista kasvoi luterilaisen kirkon johtaja, vaikka hän ei halunnut perustaa uutta kirkkoa.

Lutherin elämään liittyy Roomalaiskirjeen kohta 1:16–17: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.’”

Missiologian asiantuntija Rolf Kjøden mukaan ajassamme tapahtuvat herätykset eivät seuraa edellisten sukupolvien aikana tapahtuneiden herätysten kaavaa.

Perusta-lehden 3.–5.1. järjestettyjen teologisten opintopäivien teemana oli ”Herätys on nyt”. Yksi päivien pääpuhujista oli norjalaisen kristillisen yliopiston, NLA University Collegen apulaisprofessori Rolf Kjøde. Esityksessään Kjøde käsitteli aiempien herätysten valossa ajassamme parhaillaan nähtävää kiinnostusta hengellisiin asioihin.

Kjøden keskeinen viesti oli, että herätyksiä tapahtuu edelleen, mutta tämän päivän kristittyjen pitäisi päästää irti entisaikojen herätysten kaltaisten ilmiöiden haikailusta.

Professori Markku Juntti työskentelee Oulun yliopistossa langattoman tietoliikenteen keskuksessa. Juntti on 25 vuoden aikana ollut kehittämässä muun muassa langattomia tietoverkkoja, joista seuraava, 6g-verkko, otetaan käyttöön vuoden 2030 tienoilla. Juntti toimii Oulun Sleyn osaston puheenjohtajana. Hän harrastaa mökkeilyä ja liikuntaa, talvisin etenkin hiihtoa, mikäli lumitilanne sallii.

Miten päädyit mukaan Sleyn toimintaan?

Aarne Siirala julisti 1950-luvun alussa, että herätyskristillisyys pitäisi kitkeä pois kirkostamme, koska se on väärä käymisaine luterilaisuudessa. Samantapaisia ajatuksia kuulee yhä. Herätysjulistuksen sanotaan edustavan reformoitua kristillisyyttä.

Jos tätä väitettä pyritään perustelemaan teologisesti, saatetaan sanoa, ettei kastettuja tarvitse herätellä kääntymykseen. Kasteessahan on jo tultu kristityksi. Toinen perustelu perustuu Lutherin opetukseen sidotusta ratkaisuvallasta. Sanotaan, että koska ihminen ei perisynnin tähden pysty kääntymään ja uskomaan Jumalaan, ei ole oikein kehottaa sellaiseen, mikä on ihmisille mahdotonta.

On toki totta, että Vähän katekismuksen mukaan ”kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset”. Lutherin mukaan kasteessa annetaan myös usko.

Sanansaattaja-lehti täyttää tammikuussa 150 vuotta. Perustamisvuonna 1876 lehdessä otettiin kantaa muun muassa hihhulilaisiin, juutalaisten kääntymiseen ja kiroiluun.

”Aloittaessaan matkailuansa Suomen mantereilla, tahtoo Sanansaattaja tämän ensi-numeronsa alussa heti ilmoittaa mitä sanomaa se aikoo julistaa. Tämä sanoma ei ole mikään muu kuin Jesuksen Kristuksen evankeliumi, sama iloinen sanoma, jota Herran enkeli ensimmäisenä joulu yönä saarnasi”. Näillä sanoilla esiteltiin suurelle yleisölle evankelinen kansanlehti, Sanansaattaja, tammikuussa 1876.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Sley, oli perustettu kolme vuotta aiemmin, 1873, ja nyt alati kasvavalle liikkeelle tarvittiin oma äänenkannattaja. Sellaisen perustamisesta oli keskusteltu jo yhdistyksen ensimmäisessä vuosikokouksessa vuonna 1874. Toimeen tarttui nuori puuhakaksikko: Dragsfjärdin kappalainen, evankelisen liikkeen isän, Fredrik Gabriel Hedbergin, vävy Ludvig Wennerström (1849–1909) sekä ”evankelisen liikkeen ihmelapsi” Johannes Bäck (1850–1901), joka oli vihitty papiksi vain 19-vuotiaana muutamaa vuotta aiemmin. Wennerströmillä oli nuoresta iästään huolimatta jo aiempaa kokemusta lehtityöstä. Hän oli mukana toimittamassa vuoteen 1876 asti ilmestynyttä Evangelisk Tidningiä. Lisäksi molemmilla herroilla oli vankkaa paikallisseurakuntatuntemusta.