Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Joitain vuosia sitten pohdin työpaikalle aamuhartautta ja käveleskelin kotipihassani. Poimin ohimennen nurmikolta paperiroskan, jonka availin kädessäni. Hämmästykseni oli suuri, kun roska olikin lehtileike, jossa oli Nuotta-lehteen nuorena kirjoittamani hartaus. Aihe oli juuri sama, jota yritin mielessäni muodostaa uudeksi tekstiksi. Mistä roska tuli, jäi arvoitukseksi.

Hartaus kertoi siitä, kuinka pelkäsin ollessani monta yötä yksin asumattomassa mummulassani. ”Kodissani kerrostalon tutut seinät, naapurit ja katuvalot luovat turvallisuutta. Ihmisten kulkureitit ovat arvattavissa, koska asvaltti ja talot määräävät linjat. Jumalan luoma luonto, vapaasti valittavat polut ja illan pimeys ovat arvaamaton ympäristö.”

Mietiskelin omaa pelkoani ja opin sen kautta, ettei missään paikassa tarvitse pelätä enempää kuin toisessa. ”Havahduin huomaamaan väärän turvallisuuden tunteen. Siellä, missä pelkäsin enemmän, Jumala oli lähempänä. Etsin turvaa häneltä niin kuin minun olisi pitänyt tehdä kaikkialla. Häneenkin turvautuessa voidaan viedä kaikki näkyvä, elämä ja omaisuus, jos hän sallii sen, mutta iankaikkista elämää ei voi viedä kukaan, kun Jumala on puolellani.”

Terveet rajat suojelevat ihmistä sekä hänen omilta, ylimitoitetuilta vaatimuksiltaan että myös toisten ihmisten liiallisilta odotuksilta. Raamatusta löytyy perusta sille, miksi rajallisuus on ihmisen osa.  

Voiko joku väittää, etteivät ulkopuoleltamme – lehdistä, televisiosta, sosiaalisesta mediasta ja toisten ihmisten puheista – tulevat ajatukset ja ihanteet vaikuta häneen vähääkään? Onnellinen on se, joka ei koskaan vertaile omaa olemustaan tai aikaansaannoksiaan toisten ihmisten ulkonäköön, toimiin tai menestykseen.

Osaltaan myös kulttuuri, yhteisö ja viiteryhmä yhteiskunnassa voi aiheuttaa paineita. Jäivätkö viinimarjat keittämättä mehuksi tänä vuonna, pihavaja siivoamatta ja kirjat lukematta? Omaan kehoon ja terveyteenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota: vyötäröä kaventaa ja kaksinkertaistaa päivässä kävellyt kilometrit – puhumattakaan maratonien juoksemisesta ja voimanoston harrastamisesta. Oma arkiliikuntahan kalpenee toisten penkistä nostamien kilojen rinnalla.

Tanssi-liiketerapeutti Asta Lehtimäki auttaa työssään traumatisoituneita ihmisiä kohti ehjempää minuutta. Vaikka kaikki paha olo ei poistuisikaan, tavallinen, toisten ihmisten kanssa jaettu elämä on hyvä ja arvokas.

Asta Lehtimäen mieleen on jäänyt muisto lattarit™-leiriltä. Kun oli Lehtimäen vuoro aloittaa opetustuokionsa, osallistujat juttelivat keskenään. Eräs nainen hermostui ja komensi: ”Olkaa nyt hiljaa, guru puhuu!”

– Vaikka hän varmasti tarkoitti hyvää, säikähdin. Minua harmitti niin, että minun piti poistua hetkeksi juomaan vettä ennen kuin aloin opettaa, Lehtimäki kertoo.

Vastasyntynyt lapsi odottaa sydänleikkausta. Samaan aikaan sairaalassa kuohuvat isot voimat: sairaanhoitajat ovat irtisanoutumassa. He vastustavat potilasturvallisuuslakia, jota kutsutaan pakkolaiksi. Laki määräisi sairaanhoitajat töihin lakosta huolimatta ja rajoittaisi heidän lakko-oikeuttaan. Elokuvaohjaaja Klaus Härö on kertonut saaneensa Hetki ennen valoa -elokuvaansa idean Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 2008 julkaistusta artikkelista, jonka oli kirjoittanut Stiina Kiiveri. Kiiverin lapsella oli vakava sydänvika, ja hän oli sairaalahoidossa samaan aikaan, kun sairaanhoitajat uhkasivat joukkoirtisanoutumisella. Hetki ennen valoa on Härön kymmenes pitkä elokuva. Sen ovat käsikirjoittaneet Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson.

Härön elokuvassa erikoissairaanhoitaja ja yksinhuoltaja Inka (Laura Birn) empii lakkoon osallistumista. Inka työskentelee vastasyntyneiden teho-osastolla ja on sydänsairaan Valo-vauvan omahoitaja. Lapsen vanhemmat, Leni (Oona Airola) ja Kari (Jussi Vatanen) takertuvat hädissään Inkaan, joka yrittää tukea potilaan perhettä ja olla samaan aikaan solidaarinen työtovereilleen. Inkan oma poika, 7-vuotias Riku (Leon Heselius), joutuu usein selviytymään ypöyksin äidin tehdessä pitkiä työvuoroja. Ilman ystävällistä ja huolehtivaa naapuria äiti ja poika olisivat pulassa.

Inkan työtoveri kutsuu häntä enkeliksi, sillä Inka uhrautuu silloinkin, kun hänen työtoverinsa eivät sitä tee. Hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvä ihminen: uurastaessaan sairaalan ja potilaiden eteen ja tehdessään yhä pidempiä työvuoroja hän laiminlyö omaan lastaan. Myös sydänviasta kärsivän vauvan äiti on valmis ylittämään rajoja saadakseen lapselleen hyvää hoitoa. Hän päätyy satuttamaan Inkaa asioilla, joita on tältä luottamuksen hetkenä kuullut. Mielenosoituskylttejä kantavat sairaanhoitajat lyövät sanoilla niitä, jotka eivät lähde työtaisteluun joko eettisten syiden tai huonon rahatilanteensa vuoksi. Valo-vauvan isä pakenee ahdistavaa tilannetta viestittelyyn ex-vaimonsa kanssa. Katsojan onkin vaikea valita puoltaan. Hän näkee inhimillisiä, samastuttavia ihmisiä, jotka yrittävät selvitä vaikeassa tilanteessa.

Raamatun punainen lanka on Jeesus Kristus ja hänen pelastustyönsä. Sen lisäksi Raamatussa on useitakin punaisia rihmoja, jotka liittävät Vanhan ja Uuden testamentin yhteen ja kertovat siitä, miten Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmaansa aivan alusta asti. Yksi näistä rihmoista on Raamatun opetus temppelistä – tai temppeleistä.

Ensimmäinen Raamatussa mainittu temppeli ei vielä ollut pysyvä rakennus vaan mukana kuljetettava pyhäkköteltta. Toisessa Mooseksen kirjassa Mooses saa ohjeet pyhäkön ja sen kaikkien esineiden valmistuksesta. Tärkein esine oli liitonarkku, josta sanotaan näin: ”Aseta kansi arkun päälle pantuasi arkkuun ne liiton todistuskappaleet, jotka minä sinulle annan. Sen luona sinä saat kohdata minut, ja minä puhun sinulle kannen päältä, niiden kahden kerubin välistä, jotka ovat liitonarkun päällä, ja ilmoitan sinulle kaikki ne käskyt, jotka minä israelilaisille annan.” (2. Moos. 25:21–22) Pyhäkköteltta ja erityisesti liitonarkun kansi oli siis se paikka, jossa Jumala kohdattiin. Timnan kansallispuistossa lähellä Eilatia voi tutustua aidon kokoiseen pyhäkköteltan kopioon.

Heprealaiskirjeessä puhutaan paljon pyhäkköteltasta ja siinä vietetystä jumalanpalveluksesta (Hepr. 9). Kirjeen kirjoittaja ymmärtää vanhan liiton pyhäkön ja jumalanpalveluksen olleen ikään kuin pienoismalli tai varjokuva todellisesta, taivaallisesta pyhäköstä ja uuden liiton täydellisestä uhrista, jonka veren Kristus ylimmäisenä pappina on vienyt taivaallisen pyhäkön uhrialttarille.

Viimeistään rippikoulussa olemme kuulleet, että Kristus on sekä tosi Jumala että tosi ihminen. On kovin helppoa ottaa se ja muut kristinuskon opit itsestäänselvyyksinä. Vaikka meille oppi Kristuksen kahdesta luonnosta tai Jumalan kolminaisuudesta tuntuvat arkipäiväisiltä, kirkon historiassa oli aika, jolloin nuo opit olivat suuria kiistakysymyksiä. Jos kurkistamme syvemmälle tähän oppien historiaan, meille avautuu suuria aarteita Jumalan itseilmoituksesta.

Mitä Kristuksen kaksiluonto-oppi oikeastaan tarkoittaa? Se on Jumalan itseilmoituksen mukaista uskoa, jossa tunnustetaan, että Kristuksella persoonana on sekä jumalallinen että inhimillinen luonto. Kyse on ennen kaikkea pelastususkosta: jos Kristus ei olisi täysi Jumala, hänellä ei olisi valtaa pelastaa meitä. Jos taas hän ei olisi täysi ihminen, hän ei voisi pyhittää ihmisluontoa eikä kuroa umpeen syntiinlankeemuksen aiheuttamaa kuilua meidän ihmisten ja Jumalan välillä. Jos Kristus olisi vain luotu olento, kuten Areios 300-luvulla esitti, ei meillä olisi mitään toivoa päästä yhteyteen Jumalan kanssa.

Toinen kaksiluonto-opin kannalta keskeinen seikka liittyy Jumalan itseilmoitukseen. Hän on ilmoittanut itsensä Pojassaan Kristuksessa. Jos Jumala ei olisi suhteessa persooniensa kanssa, vaan ainoastaan tuonpuoleinen Isä, hän ei voisi ilmoittaa itseään. Koska Kristus kuitenkin on Jumala, hän ihmiseksi tultuaan toimii täydellisenä välittäjänä meidän ja Jumalan välillä.

Sanansaattajan entiset päätoimittajat ovat sitä mieltä, että lehti on evankeliselle liikkeelle edelleen luovuttamaton.

Sanansaattaja-lehti täytti tänä vuonna 150 vuotta.

Mitä ajattelevat lehdestä sen entiset päätoimittajat?

Vaikka Lähetyshiippakunnassa lähes jokainen palkattu työntekijä on pappi, kirkkokunnan toiminta on pitkälti maallikkojen aktiivisuuden varassa, sanoo Lähetyshiippakunnan pastori Juuso Mäkinen.

Suomen evankelis-luterilaisen Lähetyshiippakunnan Vantaan ja Lohjan seurakuntien pastori Juuso Mäkinen ei niele usein kuultua väitettä kirkkokuntansa pappiskeskeisyydestä – siitäkään huolimatta, että kirkon palkatuista työntekijöistä melkein jokainen on pappi.

– Lähetyshiippakunnalla ei ole pitkää traditiota kansankirkon sisällä. Sen vuoksi meille ei ole muodostunut samanlaista käytäntöä kuin mikä monilla herätysliikkeillä on, eli että voisimme käyttää evankelis-luterilaisen kirkon papistoa toimituksissamme, Mäkinen selittää.

Maallikkovetoisessa Kansanlähetyksessä kyseltiin liikkeen alkuvuosina, mihin pappeja edes tarvitaan. Nykyään yhä useamman piirijärjestön johtaja on vihitty pastori.

Moni eläkeiässä oleva vastuunkantaja on antanut saman todistuksen siitä, että Kansanlähetys oli pitkään maallikkoliike, jossa ei tarvittu pappeja. Maallikot olivat vastuussa kaikesta, sanoo Kansanlähetyksen kotimaantyönjohtaja Jukka Repo.

– Varsinkin alkuaikojen innostuksessa saatettiin kysellä, mihin pappeja edes tarvitaan, koska evankeliumilla oli niin kova kiire.

Avainten valta ei ole kirkossa mielivallan väline. Luterilaisen tunnustuksen mukaan avainten valta merkitsee ennen kaikkea evankeliumin julistamista, syntien anteeksiantamista ja pidättämistä sekä sakramenttien toimittamista. Kirkko on saanut avaimet siksi, että syntinen saa kuulla Kristuksen tähden: sinun syntisi annetaan anteeksi.

Se, jolla on avaimet, hänellä on valta. Tätä yksinkertaista totuutta ei tarvitse selittää ihmiselle, joka on joskus kantanut vastuuta talosta, työpaikasta, kirkosta tai yhteisöstä. Avain avaa oven, mutta se myös muistuttaa luottamuksesta. Avainta ei anneta kenelle tahansa. Sen saa se, jonka odotetaan tulevan oikeaan aikaan, huolehtivan talosta ja avaavan oven niille, joille se kuuluu avata.

Tämän vuoksi avaimen menettäminen voi tuntua yllättävän suurelta asialta. Kyse ei ole vain metallinkappaleesta taskussa. Kyse on luottamuksesta, tehtävästä ja kutsumuksesta. Kun avaimet otetaan pois, ihminen joutuu kysymään, onko hänen aikansa talonmiehenä päättynyt. Ja kun puhumme kirkosta, kysymys käy vielä vakavammaksi: kenelle Kristus on antanut avaimet, ja mihin niitä on käsketty käyttää?