Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Miten Raamattua tulisi lukea? Kysymykseen vastaa Raamatunlukijain Liitto ry:n raamattutyön koordinaattori Anu Ylhäisi.

Jos luet tätä tekstiä, todennäköisesti avaat myös Raamattusi säännöllisesti. Tai ainakin tiedät, että niin kannattaisi tehdä. Raamatun lukeminen onkin kristityn elämään oleellisesti kuuluva, uskoa vahvistava, oikealla tiellä pitävä ja toisiin kristittyihin yhdistävä asia. Jumala välittää pelastuksensa meille Raamatun sanan kautta ja Pyhän Henkensä avulla synnyttää meissä uskon evankeliumin sanomaan.

Onkin oikein, että kristittyjä tsempataan Raamatun lukemisessa, ja lukemista helpottamaan tehdään monenlaista materiaalia. Raamatunlukijain Liitossa työmme ydintä onkin juuri tämä: teemme ja toimitamme erilaisille kohderyhmille, eri tilanteissa käytettäviä apuvälineitä Raamatun lukemiseen ja ymmärtämiseen.

Markku Yli-Erkkilää kiinnosti lapsena lähinnä urheilu. Sitten hän huomasi pitävänsä myös maantieteestä ja kirjoista. Nyt Yli-Erkkilä on maantieteen ja biologian opettaja sekä kirjailija ja kuvittaja.

Markku Yli-Erkkilä muistaa opiskeluajoiltaan tilanteen, jossa opettaja kysyi opiskelijoilta: ”Mistä te haaveilette?” Yli-Erkkilän mieleen on painunut hänen vieressään istuneen pojan vastaus. Tämä haaveili siitä, että voisi kirjoittaa menestyskirjan.

– Ajattelin, että onpa omaperäinen ja hieno haave. Muistan ajatelleeni, että miksipä ei! Jollekin tuo voi toimia. Oma haaveeni liittyi urheiluun. Tykkäsin treenata.

Keski-ikäistymiseen näyttää kuuluvan yllättäviä asioita. Yhtäkkiä alkaa tykätä kapriksista ja tummasta suklaasta, kun taas marabout ja unelmapuheet maistuvat turhan äklöiltä. Toimiva arki voittaa lupaukset suurista näyistä mennen tullen.

Jossain vaiheessa havahtuu siihen, että ei oikein jaksa enää etsiä ihmeitä. Ei niinkään siksi, ettei uskoisi niihin. Pikemminkin havahtuu huomaamaan, miten suuri ihme jokainen hengenveto on, miten hämmentävän kaunis koko raadollinen maailma. Ja miten pienillä teoilla on lopulta suurempi vaikutus kuin valtavilla puheilla.

Kaikesta aika tavallisesta tulee tosi tärkeää. Varpaiden sujauttaminen villasukkiin, kun palaa töistä kotiin. Kupillinen kuumaa keittiönpöydän ääressä ystävän kanssa. Tuttu käsi omassa kädessä vuosien jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä matkustaa hotelleihin nukkumaan, kun kuitenkin nukkuu paremmin omassa sängyssään?

Mormonikirkon opetus ei vetoa keneenkään, joka tuntee oikean evankeliumin, sanoo mormonismiin perehtynyt teologian lisensiaatti, pastori Matti Liljeqvist.

Nuori amerikkalainen nainen kertoo Instagram-tilinsä videolla, että kirkossa käyminen on alkanut pitkän tauon jälkeen kiinnostaa häntä. ”Jeesus Kristus on maailman Vapahtaja ja ainoa tie pelastukseen”, hän julistaa. ”Tykkääjiä” on kymmeniä tuhansia, joukossa myös luterilaisia kristittyjä Atlantin toisella puolella.

Kun todistuspuheen pitäjän sosiaalisen median profiilia selaa tarkemmin, käy ilmi, että kirkko, josta hän puhuu, on Yhdysvalloissa 1800-luvulla syntynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, MAP-kirkko tai kansanomaisemmin mormonikirkko.

Tämän vuoden marraskuun 6. päivä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran naisille. Tuona päivänä neljäkymmentä vuotta sitten poksautettiin samppanjapulloja ja juhlittiin odotettua päätöstä. Silloin kuitenkin myös itkettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valitsemaa tietä ja pelättiin, mihin se lopulta johtaa. Jotkut ennustivat kirkon pian alkavan keskustella samaa sukupuolta olevien avioliitoista perustellen niitä samoin kuin naisten pappeutta. Heille naurettiin.

Harva niistä, jotka naisten pappeutta olivat ajamassa, varmaan ajatteli, että vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin keskustelu käy kuumana ja saa aikaan ristiriitoja kirkon sisällä. Mutta ei aika muuta sitä, että yhä edelleen moni lukee Raamatusta pappisviran kuuluvan vain miehille ja haluaa noudattaa Raamatun sanaa myös tässä asiassa. Moni raamattukonservatiivi näkee myös naisten pappeuden tuoman hedelmän Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan kovin kehnon.

Aihe on noussut alkuvuoden aikana esiin useissa piispallisissa puheenvuoroissa. Radio Dein piispan kyselytunnilla helmikuussa piispa Kaisamari Hintikka puhui kirkon ja muutaman herätysliikkeen suhteista vertaamalla niitä kiristettyyn kuminauhaan. Taustalla oli muutakin kuin vain virkakysymys. Hän totesi kirkon johdon ”venyttäneen kuminauhaa jo aika pitkäksi”, jopa katkeamispisteeseen. Siinä Hintikka on oikeassa: nimenomaan kirkon johto on venyttänyt ja kiristänyt kuminauhaa. Raamattukonservatiiviset herätysliikkeet ovat pysyneet Raamattuun perustuvassa ja hyväksi koetussa linjassaan, vaikka arkkipiispa Tapio Luoma helmikuun lopun puheenvuorossaan sanoikin näkevänsä herätysliikkeiden virkateologisen linjan olevan kiristymässä.

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima, ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Häpeä ei ohita ketään. Minä, sinä ja myös lähimmäisemme kamppailemme kaikki häpeäteeman kanssa. Häpeän aiheuttajia voi olla monta, mutta pohjasyy on sama: meidän periturmeluksemme. Mitä sinä häpeät? Vai oletko jo saanut vapahduksen? Evankeliumi, Raamatun sana Kristuksesta, välittää meille anteeksiantamuksen viestin. Kristus on kantanut kaiken häpeän puolestamme. Hän jaksaa kantaa myös sinut ja koko elämäsi. Uskothan sen? ”Hyvästi häpeä, tervetuloa elämä!”

Koska häpeä ei ohita yhtäkään meistä, niin me joudumme etsimään vastausta häpeän voittamiseen. Edellä jo kerroin vastauksen. Mutta olen pakotettu toteamaan myös sen, että ihmisen periturmelus saa aikaan myös vääriä teitä häpeän voittamiseksi. Kuinka paljon joudummekaan tänä aikana todistamaan häpeän peittämistä häpeämättömyydellä! Ja suuri yleisö taputtaa kuten sadussa keisarin uusista vaatteista. Rukoilkaamme, että Herramme ohjaisi meitä jokaista ottamaan Jumalan sanan ja hänen Henkensä työn todesta. Se merkitsee lain saarnaa sydämille, missä syntiä ei enää nähdä ja anteeksiantamuksen sanaa Kristuksesta kaikkialle armahduksen saamiseksi.

Digitaalinen mediaympäristö muokkaa yhä enemmän kuvaa, joka uskonnosta muodostuu. Internetin melskettä, monenlaisia hengellisiä sisältöjä ja näkemysten pirstaleisuutta voi paeta esimerkiksi hiljaisuutta ja kauneutta korostavaan näkemykseen uskonnosta.

Miten uskonnosta nykyään puhutaan niin julkisessa keskustelussa, mediassa, työpaikoilla, ihmisten arjessa, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kuin vaikkapa koulutuspolitiikassa? Siihen pureudutaan Titus Hjelmin, Petra Kuivalan ja Martin Ubanin toimittamassa artikkelikokoelmassa Uskontopuhetta. Uskonnon monet merkitykset (Gaudeamus 2025). Teoksen kirjoittajat ovat tutkijoita teologian ja uskonnontutkimuksen alalla.

Kirjan artikkeleiden äärellä lukija saa runsaasti aineksia sen miettimiseen, miten monin tavoin sana uskonto voidaan yhteiskunnassa ymmärtää ja millaisia erilaisia ilmenemismuotoja uskonnolla on suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa.

Aku Visala: Masennuksen filosofia. Gaudeamus 2026.

Jos masennusta käsitellään vain psykiatrisena oireyhtymänä, ei tavoiteta masennukseen liittyviä monia kokemuksia, syitä ja seurauksia, toteaa uskonnonfilosofian dosentti ja akatemiatutkija Aku Visala kirjassaan Masennuksen filosofia. Visala liittyy teoksellaan siihen kasvavaan tutkijoiden joukkoon, joka on perehtynyt psykiatrian filosofiaan. Hänen lähtökohtansa on, että masennus on inhimillinen reaktio raskaisiin elämänkokemuksiin, joilta juuri kukaan ei välty. Masennukseen sairastuukin elämänsä aikana joka viides suomalainen. Visala ei kirjassaan tarjoa apua masennuksesta toipumiseen, vaan tarkastelee masennuksen kokemusta, sen syitä ja etiikkaa. Hän korostaa, että masentunut tarvitsee tehokasta hoitoa.

Masennukselle ei ole yhtä syytä, mutta siitä puhutaan usein aivojen toimintahäiriönä.  Keskustelussa käytetään psykologian, terapian ja psykiatrian sanastoa. Visala väittää kuitenkin, ettei puhe molekyyleistä, traumoista, aivoalueista ja kognitiivisista järjestelmistä tavoita masennuksen kokemusta eikä sitä, mitä masennus voisi kertoa kulttuurista, ihmisten asenteista ja todellisuudesta. ”Lääketieteen sijaan sopivaa kieltä olisi ehkä parempi etsiä taiteesta, kirjallisuudesta ja ehkä jopa uskonnosta”, Visala toteaa. Jos elämän merkitys oli kateissa jo ennen masentumista, ei sitä löydy myöskään lääketieteen, psykologian tai psykoterapian teorioista.

Laura Häkli on elämänsä aikana menettänyt kahdeksan läheistä ihmistä. Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteerin mielestä puhe jälleennäkemisen toivosta on hiukan epämääräistä. Mieluummin Häkli puhuisi luottamuksesta siihen, että saa kerran nähdä edesmenneet läheisensä taivaassa.

Santiago de Compostelassa, Luoteis-Espanjassa pyhiinvaeltajien virta kulkee kohti katedraalia. Sen holvien alle päättyy kahdeksansadan kilometrin pituinen Pyhän Jaakobin vaellusreitti. Parikymppinen yhteiskuntatieteiden opiskelija Suomesta katselee vaeltajia ikkunastaan. Laura Häkli on jäänyt Santiago de Compostelaan opiskelijavaihdon päätyttyä ja opiskelee paikallisessa yliopistossa.

– Pyhiinvaeltajat toivat värikkyyttä kaupunkiin, ja esimerkiksi pääsiäiskulkueissa koko kaupunki eli pääsiäisen tapahtumia uudelleen, Häkli muistelee.

Paasto ei ole teko, jolla ansaitaan armo tai Jumalan hyväksyntä, vaan itsetutkistelua ja ulkoista yksinkertaistamista, jotta katse saisi kääntyä kirkkaammin Kristukseen ja hänen ristiinsä.

Raamatussa paasto on ennen kaikkea ruuasta tai tietyistä ruoka-aineista määräajaksi pidättäytymistä. Jeesus itse paastosi autiomaassa: “Hän ei syönyt noina päivinä mitään, ja kun tämä aika oli kulunut, hänen tuli nälkä” (Luuk. 4:1–2).

Paasto on siis konkreettinen teko, mutta Raamattu painottaa myös sen sisäistä puolta. Profeetta Jesaja moittii paastoa, joka on vain ulkoista itsensä kurittamista mutta jossa sydän ei ole mukana. Jumala odottaa paastoa, joka johtaa lähimmäisen auttamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja vääryyden vastustamiseen: ”Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat teidän puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”  (Jes. 58:3–7) Paasto, joka ei ulotu sydämeen, ei ole Jumalan mielen mukaista.