Sanansaattajan maksulliset artikkelit

”Mitä tapahtuisi, jos kristityt alkaisivat olla kristittyjä? Mitä kristinusko on ja kuinka elän kristittynä?” Muun muassa näitä kysymyksiä kirjottaja heittää ilmoille jo kirjan esipuheessa. Kirja käsittelee yli kahtakymmentä kristinuskon ja kristityn elämän teemaa.

Nyt kun olemme saaneet iloita siitä, että nuoret miehet ovat kiinnostuneet kristinuskosta, voi tällainen kirja antaa innostavia pohdinnan ja keskustelun aiheita. Kysymysten lisäksi kirjassa on keskeisiä aiheisiin johdattelevia Raamatun tekstejä.

Kirjallisuudentutkija ja filosofi C. S. Lewisilla on paljon sanottavaa ajastamme, jossa toivo ja elämän merkityksellisyys ovat uhattuina. Lewisia kannattaa kuunnella, uskoo teologi ja filosofi Jason Lepojärvi.

Jason Lepojärvi tilaa Aurajoen rannan kahvilassa tuplaespresson. Kanadalais-suomalaisen teologian tohtorin ja C. S. Lewis -tutkijan nostaessa pikkukuppia huomio kiinnittyy hänen vasempaan nimettömäänsä. Siihen on juuri tatuoitu mustanpuhuva rengas. Lepojärvi selittää, että hänen vihkisormuksensa jäi pieneksi. Niinpä hän yllätti vaimonsa Iisa Lepojärven ja hankki sormustatuoinnin. Nyt avioliiton merkki on sormessa aina.

– Käyn vielä ottamassa tatuointiin lisää täytettä, Lepojärvi sanoo.

Sain joulukuussa kutsun tulla opettamaan Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon pastorien ja evankelistojen lyhytseminaariin Ugandan Bweyalessa maaliskuun alussa. Vastasin kutsuun niiltä sijoiltani innosta hehkuen: pääsisin elämäni ensimmäistä kertaa Afrikan mantereelle! Kurssin suunnittelu alkoi saman tien Anna ja Taisto Sokan kanssa. Kun passi oli uusittu, kaksi tusinaa rokotteita pistetty elimistöön ja kuusitoista puolentoista tunnin luentopakettia valmisteltu, olin valmis kuin lukkari sotaan. Kun reilun kahden viikon matkan jälkeen palasin kotiin, maailma näytti silmiini toisenlaiselta, raskaammalta ja kevyemmältä yhtä aikaa.

Jobin ja hänen ystäviensä keskustelujen ytimessä on niin sanottu syyn ja seurauksen laki. Joka tekee hyvää, saa hyvää – ja vastaavasti joka tekee pahaa, saa pahaa. Jobin kehnohko ystävä Elifas sanoittaa Vanhassa testamentissa väkevänä virtaavan ajatuksen näin: ”Sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin on oikeamielinen hukkunut? Ne, jotka kyntävät vääryyden peltoa ja kylvävät pahaa, ne myös korjaavat tuhon ja turmion, sen olen nähnyt.” (4:7–8) Jobin ystävät ovat varmoja, että häntä kohdannut surkeiden sattumusten sarja johtuu jostakin suuresta ja salaisesta synnistä, joka hänen pitäisi tunnustaa. Job on puolestaan varma, että hän on syytön.

Suoraviivainen syyn ja seurauksen laki tuntuu karulta. Näinkö se tosiaan menee: ihmisen kurjuus ja jopa onnettomuudet ovat seurausta hänen omista pahoista teoistaan? Toisaalta syy ja seuraus löytyvät myös suomalaisista tokaisuista. Sanotaan, että ”niin makaa kuin petaa” ja ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”.

Jobin kirjan suurena ideana on opettaa, että syyn ja seurauksen laki saattaa olla hyvä nyrkkisääntö, mutta ei toimi jokaisen kohdalla. Kaikki kärsimys ei ole seurausta synnistä. Joskus katastrofit kohtaavat myös oikeamielistä.

Lääkärit eivät voi mitään. Kutsu pappi. Näin sanoi isä aikuiselle pojalleen. Poika soitti Raamattuopistolle ja kun olin paikalla, puhelu ohjattiin minulle. Siitä on jo vuosikymmeniä, mutta tilanne on yhä mielessä.

Mies kysyi suoraan, mitä pitää tehdä, kun kuolema on edessä. Tilanne oli pelottava. Osaisinko auttaa? Tartuin niihin välineisiin, jotka tiesin: rippiin ja ehtoolliseen. Oli hyvä, kun en ollut oman viisauteni varassa.

Saattokeikkoja on sen jälkeen tullut muutamia. Yksi sanoi: ”Hyvä kun tulit, että voit sanoa, voinko minä päästä taivaaseen”. Kysymykseen tiivistyi pitkä elämä. Omaa uskoaan kuoleva kuvasi sanomalla, että lopulta jäljelle on jäänyt vain huokaus Jumalan puoleen. Vakuutin, että Jeesuksen mukaan se meni vanhurskaana kotiin, joka huokasi: ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen”. Kun luin, että Jumala on luvannut viedä aloittamansa työn päätökseen (Fil. 1:6), hän sanoi: ”Mikä huikea lupaus”.

Jumalan valtion ensimmäinen osa julkaistiin, kun sen suomentaja Heikki Koskenniemi oli vielä elossa. Toisen osan valmistuminen oli pitkä prosessi. Erkki Koskenniemi kertoo teoksen toisen osan esipuheessa henkilökohtaisen muiston vaiheesta.

Kun Heikki Koskenniemi oli sairaalassa ja jo hyvin heikko, Erkki Koskenniemi istui hänen vuoteensa vierellä ja kävi Jumalan valtion suomennosta läpi.

– Minulla ei ollut käsitystä siitä, että seuraava yö olisi isäni viimeinen, vaikka minun olisi pitänyt ymmärtää se. Olin juuri lukenut tekstin, jossa Augustinus pohtii kristityn ihmisen kuolemaa. Siinä hän kirjoittaa: ”Kuolema ei ole muuttunut pahasta hyväksi asiaksi. Jumala on vain suonut niin suuren armon, että kuolemasta, joka varmasti on elämän vastakohta, on tullut elämään johtava tie.”

Tätä kohtaa lukiessaan Koskenniemi huomasi, että kirja oli laitettava sivuun ja saateltava isä kirkkauteen.

– Kun sitten muokkasin suomennosta, kuulin siinä jatkuvasti edesmenneen isäni äänenpainot. Työ oli ikään kuin vuoropuhelua hänen kanssaan.

Kevät on lempivuodenaikani, tarkkaan ottaen loppukevät. Odotan sitä, kun koivuun tulevat ensimmäiset, vaaleanvihreät lehdet. Niissä on ihana lupaus kesästä, joka vielä odottaa koittamistaan. Loppukevään merkit luonnossa kertovat valon lisääntymisestä kohti juhannuksen yötöntä yötä. Kun sitten juhannusyönä ihmettelen valoisaa pimeyttä, koen sisälläni ensimmäisen kaamosmasennuksen oireen: nyt päivät alkavat lyhetä. Ehkä minussa on jotain vikaa.

Kevät on hengellisessä elämässä usein käytetty vertauskuva. Se kuvaa hengellisen herätyksen odotusta. Kevätsateet kostuttavat kuivan maan, kuivat sydämet, joista pian versoo elävää uskoa ja Jumalan ylistystä. Sellaista kevättä olemme pitkään odottaneet ja rukoilleet ja ehkä saaneet jo vähän kokeakin. Jumala on hyvä.

Raamatussa tuore oliivipuun lehti kyyhkysen nokassa kertoi vedenpaisumuksen olleen ohi. Jumalan antaman tuhotulvan jälkeen koitti uusi alku koko maailmalle. Oliivipuun lehdessä oli suuri lupaus. Kesä kuitenkin kääntyi taas syksyksi. Nooan jälkeläiset eivät olleetkaan oikeamielisiä. Katseet pitikin suunnata kauemmas tulevaan.

Auringon noustua moni katsoo kirkasta maisemaa. On onnea ja menestystä ilman huolen häivää ja tummia varjoja. Tällaiseen aamuun me haluaisimme herätä, mutta emme ole vielä heränneet. Aamut, joihin heräämme, ovat usein sumuisia ja harmaita hetkiä.

“Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.” (SK 429:1) Näin me laulamme ja se on varmasti totta. Mutta mikä on uskomme ja toivomme, kun emme tunne ja näe iloa ja valoa?

Auringon noustua moni ihminen on ollut synkkyyden keskellä. Uusi aamu on pakottanut jopa pelastushistorian keskellä eläneet ihmiset kulkemaan murheellisia polkuja. “Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle.” (Mark.16:2)

Kansanlähetyksen juniorityöntekijä Aleksi Soininen tarttui puolitoista vuotta sitten haastavaan tehtävään: hän alkoi kirjoittaa kristillistä kirjaa alakouluikäisille lapsille.  

Miltä lapsesta tuntuu muuttaa vieraalle paikkakunnalle? Entä kun moni asia jännittää ja murehduttaa mieltä ja jokin kouluaine tuntuu erityisen hankalalta? Tai kun oma koti on saamassa purkutuomion – kuka silloin auttaa?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsitellään maaliskuun puolivälissä ilmestyneessä Donkki ja hyytävä Hervo -kirjassa, jonka on kirjoittanut Aleksi Soininen ja kuvittanut Sini Kuparinen. Kirjan ovat yhdessä julkaisseet Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Sley-Media.

Pommitusten tultua lähelle kotona yritettiin suojautua.

– Äiti käski meidät uunin ympärille lattialle makaamaan. Sirpaleita ajatellen se oli talon turvallisin paikka. Mutta jos pommi olisi kohdalle osunut, olisi talo sortunut päällemme.

Noihin aikoihin Antti oli juuri aloittanut koulun. Koulumatka tehtiin kätevästi soutaen, veljen kanssa kahdestaan. Kummallakin oli yksi airo.

– Isä oli toisinaan herättänyt meidät aamulla kalaan, jotta oppisimme soutamaan.

Maaliskuun 13. päivän iltana vuonna 1940 Pullin ovelle koputettiin. Mies ilmoitti, että koko kylä tyhjennetään.

Aikaa oli kaksi tuntia.

Kaksi hevosta veti rekiä, joihin oli lastattu talon väki ja tavarat.

– Koko yö oltiin siinä kyydissä. Oli kova pakkanen, ja se oli hevosillekin raskasta. Kaikki pikkukarja piti ennen lähtöä teurastaa siihen kotipihalle. Ei niitä voinut elävänä jättää navettaan.

– Kyllähän siinä ikävät tunnelmat oli. Vanhemmille varmaankin oli raskasta lähteä suuren lapsiperheen kanssa tuntemattomaan, Antti arvelee.