Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Palvelin Heinolan maaseurakunnan kappalaisena yli 14 vuotta. Nykyinen Heinolan pitäjänkirkko oli kotikirkkoni yli 22 vuotta. Sen alttaritaulussa Jeesus kantaa ristiään Golgatalle. Jeesuksen takana näkyy muutama sotilas keihäineen, sininen lippu, tikkaat ja muita ihmisiä. Ristin alaosaan on juuri tarttumassa vihreäpaitainen mies, Simon Kyreneläinen.

Taulussa huomio kiinnittyy Simoniin, sillä hän on kierosilmäinen. Alttaritaulua on ammuttu kevään 1918 taisteluissa ja ristinkantaja on saanut luodinreiän silmäänsä. Reikä on myöhemmin paikattu, mutta Simonista tuli kierosilmäinen.

Simon Kyreneläinen kuuluu siihen joukkoon Raamatun henkilöitä, joista tiedot ovat vain muutaman rivin mittaisia. Simon oli kotoisin Kyrenestä, Pohjois-Afrikasta nykyisen Libyan alueelta. Hänellä oli kaksi poikaa, Aleksandros ja Rufus. Ohikulkijana hänet pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Siinä kaikki. Vähäisistä tiedoista huolimatta Simon tunnetaan kaikkialla maailmassa.

Hoitotahtoon ei kuulu pelkästään se, millaista lääketieteellistä hoitoa ihminen toivoo saavansa elämänsä loppuvaiheessa. Hoitotahtoon voi kirjata vaikkapa toiveen siitä, että joku lukisi Raamattua tai laulaisi hengellisiä lauluja sairaalavuoteen vierellä.

Kaupan lehtihyllyssä silmiin osuvat teemanumerot testamentista ja muista tärkeistä tahdonilmauksista, jotka ihmisellä pitäisi olla tehtynä elämän loppuvaihetta ajatellen. Näistä papereista esimerkiksi hoitotahto jää kuitenkin monelta tekemättä. Oman vanhenemisen, sairastamisen ja kuoleman lähestymisen ajatteleminen voi tuntua ahdistavalta, ja toisaalta terveenä ollessa hoitotahdon ajatteleminen ei tunnu ajankohtaiselta. Silti paperit kannattaisi laittaa kuntoon. Tamperelainen lääkäri ja teologi Kalle Mäki on sitä mieltä, että tämä tuo turvaa elämän loppuvaiheeseen. Omaan hoitoon liittyvien asioiden pohtiminen ennalta voi tätä hetkeä elettäessä vähentää pelkoja sitä vaihetta kohtaan, jolloin joutuu ehkä olemaan toisten hoidettavana.

– Hoitotahdon kirjaaminen voi antaa luottamusta tulevaan. Samalla voi myös vähentyä tarve jouduttaa omaa kuolemaa, toteaa myös eutanasiaan liittyviin kysymyksiin perehtynyt Mäki. Hän on ollut kahdenkymmenen vuoden ajan jäsen Lääkäriliiton eettisessä neuvottelukunnassa.

Jos malttaa katsoa Heprealaiskirjeen sanojen ja kuvien taakse, löytää suuren lohdutuksen. Vieraalta vaikuttavat puheet uhrista, temppelistä ja ylipapeista eivät olekaan juutalaisuutta, vaan Uuden testamentin puhetta Jeesuksesta Kristuksesta, lunastajasta ja sovittajasta, jota kutsutaan meidän ylipapiksemme. Luemme: ”Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsemme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korostettu taivaita korkeammalle.” (Hepr.7:26)

Jeesuksen palvelustyö uhrina ja esirukoilijana meille ja meidän puolestamme, ylipappinamme, on ihmeellinen asia. Siitä kertoo erityisesti Heprealaiskirje. Se vertaa Jeesuksen pappisvirkaa siihen, mihin juutalaiset olivat tottuneet, mutta löytää suuren eron. Jeesuksen ylimmäispapillinen pappispalvelus oli monin verroin parempaa kuin juutalaisten ylipappien uhrimenot ja muut palvelukset kansan puolesta.

Mitä tarkoittaa, että ”juuri tällaisen ylipapin me tarvitsemme”? Oleellista on se, että ylipappimme Jeesus on pyhä, viaton ja tahraton. Sellaisia me ihmiset emme ole. Me olemme syntisiä, pahoja, vianalaisia, tuomittuja ja rangaistuksen ansainneita. Meitä ei pelasta mikään, ellei apu tule ulkopuoleltamme. Synti asuu meissä, ja synti kadottaa. Synti tuo rangaistuksen ja tuomion. Onko niin, että emme aina edes tajua synnin kauhistuttavuutta? Saakoon Raamattu näyttää meille synnin ja ajaa meitä Kristuksen luo apua saamaan.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous avasi pappisviran naisille. Päätös tehtiin vastoin kirkon oppia ja tunnustusta ja sillä on ollut kauaskantoisia seuraamuksia, kirjoittaa professori Pekka Leino.

Luterilaisessa kansankirkossa on viime aikoina käynyt viima vähän joka nurkasta. Kirkollisia lähetysjärjestöjä on painostettu ja niiden on ollut vaikea saada toimintaansa uusia pappeja. Jumalanpalvelusyhteisöjen tarve on ilmeinen, mutta ehtoollisen viettämisen luvissa on palattu konventikkeliaikoihin.

Johannes Virolainen sanoi aikanaan, että pulinat pois. Edellä mainitsemieni asioiden todellinen juurisyy on kirkon oppiperustassa tehty muutos pappisviran avaamisesta naisille. Eikö senkin suhteen olisi pulinoita vähennettävä, otettava niin sanotusti lusikka kauniiseen käteen ja mahdollisuuksien mukaan pyrittävä korjaamaan kirkon ykseydelle muutoksessa syntynyttä vahinkoa?

Miten Raamattua tulisi lukea? Kysymykseen vastaa Raamatunlukijain Liitto ry:n raamattutyön koordinaattori Anu Ylhäisi.

Jos luet tätä tekstiä, todennäköisesti avaat myös Raamattusi säännöllisesti. Tai ainakin tiedät, että niin kannattaisi tehdä. Raamatun lukeminen onkin kristityn elämään oleellisesti kuuluva, uskoa vahvistava, oikealla tiellä pitävä ja toisiin kristittyihin yhdistävä asia. Jumala välittää pelastuksensa meille Raamatun sanan kautta ja Pyhän Henkensä avulla synnyttää meissä uskon evankeliumin sanomaan.

Onkin oikein, että kristittyjä tsempataan Raamatun lukemisessa, ja lukemista helpottamaan tehdään monenlaista materiaalia. Raamatunlukijain Liitossa työmme ydintä onkin juuri tämä: teemme ja toimitamme erilaisille kohderyhmille, eri tilanteissa käytettäviä apuvälineitä Raamatun lukemiseen ja ymmärtämiseen.

Markku Yli-Erkkilää kiinnosti lapsena lähinnä urheilu. Sitten hän huomasi pitävänsä myös maantieteestä ja kirjoista. Nyt Yli-Erkkilä on maantieteen ja biologian opettaja sekä kirjailija ja kuvittaja.

Markku Yli-Erkkilä muistaa opiskeluajoiltaan tilanteen, jossa opettaja kysyi opiskelijoilta: ”Mistä te haaveilette?” Yli-Erkkilän mieleen on painunut hänen vieressään istuneen pojan vastaus. Tämä haaveili siitä, että voisi kirjoittaa menestyskirjan.

– Ajattelin, että onpa omaperäinen ja hieno haave. Muistan ajatelleeni, että miksipä ei! Jollekin tuo voi toimia. Oma haaveeni liittyi urheiluun. Tykkäsin treenata.

Keski-ikäistymiseen näyttää kuuluvan yllättäviä asioita. Yhtäkkiä alkaa tykätä kapriksista ja tummasta suklaasta, kun taas marabout ja unelmapuheet maistuvat turhan äklöiltä. Toimiva arki voittaa lupaukset suurista näyistä mennen tullen.

Jossain vaiheessa havahtuu siihen, että ei oikein jaksa enää etsiä ihmeitä. Ei niinkään siksi, ettei uskoisi niihin. Pikemminkin havahtuu huomaamaan, miten suuri ihme jokainen hengenveto on, miten hämmentävän kaunis koko raadollinen maailma. Ja miten pienillä teoilla on lopulta suurempi vaikutus kuin valtavilla puheilla.

Kaikesta aika tavallisesta tulee tosi tärkeää. Varpaiden sujauttaminen villasukkiin, kun palaa töistä kotiin. Kupillinen kuumaa keittiönpöydän ääressä ystävän kanssa. Tuttu käsi omassa kädessä vuosien jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä matkustaa hotelleihin nukkumaan, kun kuitenkin nukkuu paremmin omassa sängyssään?

Mormonikirkon opetus ei vetoa keneenkään, joka tuntee oikean evankeliumin, sanoo mormonismiin perehtynyt teologian lisensiaatti, pastori Matti Liljeqvist.

Nuori amerikkalainen nainen kertoo Instagram-tilinsä videolla, että kirkossa käyminen on alkanut pitkän tauon jälkeen kiinnostaa häntä. ”Jeesus Kristus on maailman Vapahtaja ja ainoa tie pelastukseen”, hän julistaa. ”Tykkääjiä” on kymmeniä tuhansia, joukossa myös luterilaisia kristittyjä Atlantin toisella puolella.

Kun todistuspuheen pitäjän sosiaalisen median profiilia selaa tarkemmin, käy ilmi, että kirkko, josta hän puhuu, on Yhdysvalloissa 1800-luvulla syntynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, MAP-kirkko tai kansanomaisemmin mormonikirkko.

Tämän vuoden marraskuun 6. päivä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran naisille. Tuona päivänä neljäkymmentä vuotta sitten poksautettiin samppanjapulloja ja juhlittiin odotettua päätöstä. Silloin kuitenkin myös itkettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valitsemaa tietä ja pelättiin, mihin se lopulta johtaa. Jotkut ennustivat kirkon pian alkavan keskustella samaa sukupuolta olevien avioliitoista perustellen niitä samoin kuin naisten pappeutta. Heille naurettiin.

Harva niistä, jotka naisten pappeutta olivat ajamassa, varmaan ajatteli, että vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin keskustelu käy kuumana ja saa aikaan ristiriitoja kirkon sisällä. Mutta ei aika muuta sitä, että yhä edelleen moni lukee Raamatusta pappisviran kuuluvan vain miehille ja haluaa noudattaa Raamatun sanaa myös tässä asiassa. Moni raamattukonservatiivi näkee myös naisten pappeuden tuoman hedelmän Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan kovin kehnon.

Aihe on noussut alkuvuoden aikana esiin useissa piispallisissa puheenvuoroissa. Radio Dein piispan kyselytunnilla helmikuussa piispa Kaisamari Hintikka puhui kirkon ja muutaman herätysliikkeen suhteista vertaamalla niitä kiristettyyn kuminauhaan. Taustalla oli muutakin kuin vain virkakysymys. Hän totesi kirkon johdon ”venyttäneen kuminauhaa jo aika pitkäksi”, jopa katkeamispisteeseen. Siinä Hintikka on oikeassa: nimenomaan kirkon johto on venyttänyt ja kiristänyt kuminauhaa. Raamattukonservatiiviset herätysliikkeet ovat pysyneet Raamattuun perustuvassa ja hyväksi koetussa linjassaan, vaikka arkkipiispa Tapio Luoma helmikuun lopun puheenvuorossaan sanoikin näkevänsä herätysliikkeiden virkateologisen linjan olevan kiristymässä.

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima, ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Häpeä ei ohita ketään. Minä, sinä ja myös lähimmäisemme kamppailemme kaikki häpeäteeman kanssa. Häpeän aiheuttajia voi olla monta, mutta pohjasyy on sama: meidän periturmeluksemme. Mitä sinä häpeät? Vai oletko jo saanut vapahduksen? Evankeliumi, Raamatun sana Kristuksesta, välittää meille anteeksiantamuksen viestin. Kristus on kantanut kaiken häpeän puolestamme. Hän jaksaa kantaa myös sinut ja koko elämäsi. Uskothan sen? ”Hyvästi häpeä, tervetuloa elämä!”

Koska häpeä ei ohita yhtäkään meistä, niin me joudumme etsimään vastausta häpeän voittamiseen. Edellä jo kerroin vastauksen. Mutta olen pakotettu toteamaan myös sen, että ihmisen periturmelus saa aikaan myös vääriä teitä häpeän voittamiseksi. Kuinka paljon joudummekaan tänä aikana todistamaan häpeän peittämistä häpeämättömyydellä! Ja suuri yleisö taputtaa kuten sadussa keisarin uusista vaatteista. Rukoilkaamme, että Herramme ohjaisi meitä jokaista ottamaan Jumalan sanan ja hänen Henkensä työn todesta. Se merkitsee lain saarnaa sydämille, missä syntiä ei enää nähdä ja anteeksiantamuksen sanaa Kristuksesta kaikkialle armahduksen saamiseksi.