Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Tämän vuoden marraskuun 6. päivä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran naisille. Tuona päivänä neljäkymmentä vuotta sitten poksautettiin samppanjapulloja ja juhlittiin odotettua päätöstä. Silloin kuitenkin myös itkettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valitsemaa tietä ja pelättiin, mihin se lopulta johtaa. Jotkut ennustivat kirkon pian alkavan keskustella samaa sukupuolta olevien avioliitoista perustellen niitä samoin kuin naisten pappeutta. Heille naurettiin.

Harva niistä, jotka naisten pappeutta olivat ajamassa, varmaan ajatteli, että vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin keskustelu käy kuumana ja saa aikaan ristiriitoja kirkon sisällä. Mutta ei aika muuta sitä, että yhä edelleen moni lukee Raamatusta pappisviran kuuluvan vain miehille ja haluaa noudattaa Raamatun sanaa myös tässä asiassa. Moni raamattukonservatiivi näkee myös naisten pappeuden tuoman hedelmän Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan kovin kehnon.

Aihe on noussut alkuvuoden aikana esiin useissa piispallisissa puheenvuoroissa. Radio Dein piispan kyselytunnilla helmikuussa piispa Kaisamari Hintikka puhui kirkon ja muutaman herätysliikkeen suhteista vertaamalla niitä kiristettyyn kuminauhaan. Taustalla oli muutakin kuin vain virkakysymys. Hän totesi kirkon johdon ”venyttäneen kuminauhaa jo aika pitkäksi”, jopa katkeamispisteeseen. Siinä Hintikka on oikeassa: nimenomaan kirkon johto on venyttänyt ja kiristänyt kuminauhaa. Raamattukonservatiiviset herätysliikkeet ovat pysyneet Raamattuun perustuvassa ja hyväksi koetussa linjassaan, vaikka arkkipiispa Tapio Luoma helmikuun lopun puheenvuorossaan sanoikin näkevänsä herätysliikkeiden virkateologisen linjan olevan kiristymässä.

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima, ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Häpeä ei ohita ketään. Minä, sinä ja myös lähimmäisemme kamppailemme kaikki häpeäteeman kanssa. Häpeän aiheuttajia voi olla monta, mutta pohjasyy on sama: meidän periturmeluksemme. Mitä sinä häpeät? Vai oletko jo saanut vapahduksen? Evankeliumi, Raamatun sana Kristuksesta, välittää meille anteeksiantamuksen viestin. Kristus on kantanut kaiken häpeän puolestamme. Hän jaksaa kantaa myös sinut ja koko elämäsi. Uskothan sen? ”Hyvästi häpeä, tervetuloa elämä!”

Koska häpeä ei ohita yhtäkään meistä, niin me joudumme etsimään vastausta häpeän voittamiseen. Edellä jo kerroin vastauksen. Mutta olen pakotettu toteamaan myös sen, että ihmisen periturmelus saa aikaan myös vääriä teitä häpeän voittamiseksi. Kuinka paljon joudummekaan tänä aikana todistamaan häpeän peittämistä häpeämättömyydellä! Ja suuri yleisö taputtaa kuten sadussa keisarin uusista vaatteista. Rukoilkaamme, että Herramme ohjaisi meitä jokaista ottamaan Jumalan sanan ja hänen Henkensä työn todesta. Se merkitsee lain saarnaa sydämille, missä syntiä ei enää nähdä ja anteeksiantamuksen sanaa Kristuksesta kaikkialle armahduksen saamiseksi.

Digitaalinen mediaympäristö muokkaa yhä enemmän kuvaa, joka uskonnosta muodostuu. Internetin melskettä, monenlaisia hengellisiä sisältöjä ja näkemysten pirstaleisuutta voi paeta esimerkiksi hiljaisuutta ja kauneutta korostavaan näkemykseen uskonnosta.

Miten uskonnosta nykyään puhutaan niin julkisessa keskustelussa, mediassa, työpaikoilla, ihmisten arjessa, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kuin vaikkapa koulutuspolitiikassa? Siihen pureudutaan Titus Hjelmin, Petra Kuivalan ja Martin Ubanin toimittamassa artikkelikokoelmassa Uskontopuhetta. Uskonnon monet merkitykset (Gaudeamus 2025). Teoksen kirjoittajat ovat tutkijoita teologian ja uskonnontutkimuksen alalla.

Kirjan artikkeleiden äärellä lukija saa runsaasti aineksia sen miettimiseen, miten monin tavoin sana uskonto voidaan yhteiskunnassa ymmärtää ja millaisia erilaisia ilmenemismuotoja uskonnolla on suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa.

Aku Visala: Masennuksen filosofia. Gaudeamus 2026.

Jos masennusta käsitellään vain psykiatrisena oireyhtymänä, ei tavoiteta masennukseen liittyviä monia kokemuksia, syitä ja seurauksia, toteaa uskonnonfilosofian dosentti ja akatemiatutkija Aku Visala kirjassaan Masennuksen filosofia. Visala liittyy teoksellaan siihen kasvavaan tutkijoiden joukkoon, joka on perehtynyt psykiatrian filosofiaan. Hänen lähtökohtansa on, että masennus on inhimillinen reaktio raskaisiin elämänkokemuksiin, joilta juuri kukaan ei välty. Masennukseen sairastuukin elämänsä aikana joka viides suomalainen. Visala ei kirjassaan tarjoa apua masennuksesta toipumiseen, vaan tarkastelee masennuksen kokemusta, sen syitä ja etiikkaa. Hän korostaa, että masentunut tarvitsee tehokasta hoitoa.

Masennukselle ei ole yhtä syytä, mutta siitä puhutaan usein aivojen toimintahäiriönä.  Keskustelussa käytetään psykologian, terapian ja psykiatrian sanastoa. Visala väittää kuitenkin, ettei puhe molekyyleistä, traumoista, aivoalueista ja kognitiivisista järjestelmistä tavoita masennuksen kokemusta eikä sitä, mitä masennus voisi kertoa kulttuurista, ihmisten asenteista ja todellisuudesta. ”Lääketieteen sijaan sopivaa kieltä olisi ehkä parempi etsiä taiteesta, kirjallisuudesta ja ehkä jopa uskonnosta”, Visala toteaa. Jos elämän merkitys oli kateissa jo ennen masentumista, ei sitä löydy myöskään lääketieteen, psykologian tai psykoterapian teorioista.

Laura Häkli on elämänsä aikana menettänyt kahdeksan läheistä ihmistä. Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteerin mielestä puhe jälleennäkemisen toivosta on hiukan epämääräistä. Mieluummin Häkli puhuisi luottamuksesta siihen, että saa kerran nähdä edesmenneet läheisensä taivaassa.

Santiago de Compostelassa, Luoteis-Espanjassa pyhiinvaeltajien virta kulkee kohti katedraalia. Sen holvien alle päättyy kahdeksansadan kilometrin pituinen Pyhän Jaakobin vaellusreitti. Parikymppinen yhteiskuntatieteiden opiskelija Suomesta katselee vaeltajia ikkunastaan. Laura Häkli on jäänyt Santiago de Compostelaan opiskelijavaihdon päätyttyä ja opiskelee paikallisessa yliopistossa.

– Pyhiinvaeltajat toivat värikkyyttä kaupunkiin, ja esimerkiksi pääsiäiskulkueissa koko kaupunki eli pääsiäisen tapahtumia uudelleen, Häkli muistelee.

Paasto ei ole teko, jolla ansaitaan armo tai Jumalan hyväksyntä, vaan itsetutkistelua ja ulkoista yksinkertaistamista, jotta katse saisi kääntyä kirkkaammin Kristukseen ja hänen ristiinsä.

Raamatussa paasto on ennen kaikkea ruuasta tai tietyistä ruoka-aineista määräajaksi pidättäytymistä. Jeesus itse paastosi autiomaassa: “Hän ei syönyt noina päivinä mitään, ja kun tämä aika oli kulunut, hänen tuli nälkä” (Luuk. 4:1–2).

Paasto on siis konkreettinen teko, mutta Raamattu painottaa myös sen sisäistä puolta. Profeetta Jesaja moittii paastoa, joka on vain ulkoista itsensä kurittamista mutta jossa sydän ei ole mukana. Jumala odottaa paastoa, joka johtaa lähimmäisen auttamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja vääryyden vastustamiseen: ”Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat teidän puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”  (Jes. 58:3–7) Paasto, joka ei ulotu sydämeen, ei ole Jumalan mielen mukaista.

Sanottakoon heti kättelyssä, että kädentaidot eivät ole erityinen ylpeilyn aiheeni. Viidennellä luokalla tosin taiteilin oikein kelvollisen Repe Sorsa -ristipistotyön, jonka historia on harmillisesti hävittänyt. Sen sijaan hymynaama, jonka yritin yläasteen kässätunnilla kirjoa kellotaulukankaaseen, oli niin epämuodostunut, että siitä pystyi vetämään vain hataria yhtymäkohtia 70-luvun ”Have a nice day” -hippikuvioon. Vedin omat johtopäätökseni enkä ole sen koommin ristipistoja pistellyt, toistaiseksi ainakaan.

Yksi mieleen jääneistä, muista kuin omatekoisista ristipistotöistä roikkuu vanhempieni keittiön seinällä. Siinä lukee: ”Jokainen aamu on lahja”. Sisustusteksteissä on omat riskinsä, ja useisiin mauttoman puoleisiin on tullut törmättyä, mutta tämä kyseinen taulu jotenkin koskettaa minua. Ehkä juuri siksi, että se on käsityönä tehty. Käsityötä on elämä, rakennamme me sitä herkin taiteilijasormin, suurpiirteisin arkikäsin tai kömpelöin nakkinäpein. Kangas, joka avautuu päivästä toiseen puhtaana eteemme täytettäväksi, on lahjaksi saatu. Eikä mikä tahansa lahja keneltä tahansa.

Joka aamu on armo uus.

Jälkikristillisessä läntisessä maailmassa kristillisen perhe- ja seksuaalimoraalin elämää suojelevaa vaikutusta ei enää tunnisteta eikä tunnusteta. Myös kristityt elävät Raamatun ja Hollywoodin välissä, sanoo teologian tohtori Erkki Koskenniemi.

Viime kuukausina kansainvälisiä uutisia on hallinnut nimi Epstein. Sijoittaja Jeffrey Epsteinin ja hänen vaikutusvaltaisen ystäväpiirinsä harjoittama ihmiskauppa ja seksuaalirikokset kuohuttavat joka maailmankolkassa. Tutkinnan paljastamat kamaluudet – ja huhut vielä paljastumattomista rikoksista – järkyttävät tavallista mediankuluttajaa.

Antiikin tutkijalle tapaus Epstein ei ole mitään uutta auringon alla. Jo kreikkalais-roomalaisessa pakanamaailmassa seksuaalimoraali perustui vahvemman oikeuteen.

Maailmalla kuohuu. En muista, että oman lyhyen elämäni – 60 vuotta – aikana tulevaisuus olisi milloinkaan näyttänyt niin utuiselta ja epävarmalta kuin juuri nyt armon vuonna 2026. Olen parhaillaan kuuntelemassa Väinö Linnan kirjasarjaa Täällä Pohjantähden alla, ja tätä kirjoittaessani tarinassa ollaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Silloin varmaan koettiin samanlaista epävarmuutta kuin tänään.  Suurvaltojen johtajien vallanhalu ja häikäilemättömyys yllättivät silloin ja yllättävät nyt. Kuka osaa aavistaa, millainen tulevaisuus on ja millainen rooli meillä siinä on?

Maailmanhistoriaa tarkastellessa voi kuitenkin todeta, ettei auringon alla ole mitään uutta. Valtakunnat ovat seuranneet toisiaan, uusia valtioita on syntynyt kukistuneiden tilalle. Rooman kukistumattomaksi ajateltu suurvalta hajosi pirstaleiksi, ja Saksan tuhatvuotiseksi haaveiltu kolmas valtakunta kesti vain runsaat kymmenen vuotta. Euroopan valtioiden rajoja on piirretty moneen kertaan uusiksi. Ihmisten maailma on alati muuttuva ja monella tavalla hauras.

Tämän maailman keskelle Kristus on perustanut kirkkonsa, Jumalan valtakunnan näkyvän olemuksen. Kristuksen kirkko on ihmiskunnan myrskyisän historian aikana pysynyt kestävänä ja kasvanut kaikkialle maailmaan. Jumalan valtakunta ei muutu eikä horju. Sitä ei mikään mahti voi kukistaa. Kristuksen kirkon jäseninä meillä ei ole pelättävää. Ja meille on annettu tehtävä: ”Menkää kaikkeen maailma ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille!” (Mark. 16:15) Lähetystehtävän toteuttaminen on todellista rauhantyötä, sillä se tuo rauhan Jumalan ja ihmisten välille. Ja siellä missä Jumalan rauha saavuttaa sydämet, syntyy rauha myös ihmisten välille.

Länsimaisen kulttuurin korostama äärimmäinen yksilöllisyys ei tee ihmisestä onnellista vaan pikemminkin ahdistuneen. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kehottaakin lopettamaan jatkuvan omien tunteiden vatvomisen ja siirtämään katseen toiseen ihmiseen.

Onko ihminen muuttunut itsekkääksi muutaman viime vuosikymmenen aikana? Ei, vastaa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen uusimmassa kirjassaan Itsekkyyyden aika (WSOY 2025). Kirjan viesti kiinnostaa: sen ensimmäinen painos myytiin saman tien loppuun.

Ehkäpä hätkähdyttävin Keltikangas-Järvisen väitteistä on, että kulttuurissamme vallitseva ihmiskuva on muuttunut.  Ihmisessä ei siis ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta, jonka myötä hänestä olisi tullut itsekäs ja itsekeskeinen.  Ihmisenä olemiselle ja käyttäytymiselle asetetut normit ovat sen sijaan muuttuneet voimakkaasti.