lohtu

Lapsensa menettänyt Tiia Thurén vierastaa ajatusta siitä, että surusta pitäisi toipua ja päästä siitä eteenpäin.  

”Tänä keväänä Venla olisi kirjoittanut ylioppilaaksi.” Tämä ajatus on ollut viime aikoina Tiia Thurénin mielessä, kun hän on ajatellut vuonna 2007 menehtynyttä tytärtään. Venla oli viikon ikäinen, kun hän keskellä yötä kuoli isänsä Lauri Thurénin syliin. Thurénien esikoinen oli tuolloin kaksivuotias. Venlalla oli hänen syntymänsä jälkeen todettu sydänvika, mutta sen piti olla hoidettavissa. Hän kuitenkin menehtyi.

Tiia Thurén on menettänyt läheisiä ihmisiä, muun muassa isänsä äkillisesti kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee edelleen haikeutta ajatellessaan isäänsä ja sitä, ettei tämä saanut tutustua lapsenlapsiinsa. Suru isän kuolemasta ei kuitenkaan enää ole Thurénille kipeä asia sillä tavoin kuin silloin, kun isä menehtyi. Mutta lapsen kuolema sattuu häneen edelleen.

Kuvataiteilija Susanna Sinivirta maalaa mielellään heleän värisiä lintuja ja kukkia. Mutta vuosia sitten, keskellä suurta surua, Sinivirta piirsi kädettömiä naisia. Silloin hänen rukouksistaankin loppuivat sanat.

Vaeltelen vieläkin ajatuksissani lapsuuteni kotimetsässä Ruotsissa. Ja kun näen lumikelloja ja kevätesikkoja, muistan äidin kukkapenkin. Minulla oli ihana lapsuus, josta saan vieläkin paljon inspiraatiota, taiteilija Susanna Sinivirta sanoo.

Helsingissä perheineen asuva Sinivirta syntyi Ruotsissa, kuten myös hänen kaksi pikkusiskoaan. Perheen äiti ja isä olivat muuttaneet Pohjanlahden toiselle puolelle Keski-Pohjanmaalta. Isä oli töissä helluntaiseurakunnan pastorina Eskilstunassa. Äiti oli kotona Susannan ja hänen pikkusiskojensa kanssa. Ruotsissa perhe asui ensin kerrostalossa, mutta muutti sitten maalle, missä kolmi-nelivuotiaalla tytöllä ei ollut samanikäisiä leikkikavereita. Oli kuitenkin luonto, jota Sinivirta rakasti jo silloin. Lapsuuden kesiä Sinivirta vietti Kokkolassa ja Lohtajalla.