Valtakunnallinen evankeliumijuhla

Striimaus eli videokuvan ja äänen välittäminen internetin kautta on ollut Evankeliumijuhlilla käytössä korona-ajoista lähtien. Striimauksen avulla myös niiden, jotka eivät pääse matkustamaan paikan päälle Karkkuun, on mahdollista päästä osalliseksi juhlatunnelmasta: puheista, musiikista ja jumalanpalveluksista. Tamperelainen Janne Apilisto on ollut mukana Evankeliumijuhlan ”striimitiimissä” jo useamman vuoden ajan.

Miten innostuit striimauksesta?

Olen tehnyt tapahtumatekniikkaan liittyviä asioita seurakunnassa jo rippikoulun jälkeen, esimerkiksi äänentoistoa eri tilaisuuksiin. Vähän yli kymmenen vuotta sitten muutin Tampereelle, jossa kotiseurakuntani on Sleyn Luther-talon messuyhteisö. Korona-aikana seurakunnassani alettiin tehdä videolähetyksiä messuista ja muista tapahtumista ja olen ollut siinä koko ajan mukana. Evankeliumijuhlaa olen ollut mukana striimaamassa nyt kuusi kertaa.

Armon vuonna 1997 Evankeliumijuhlia vietettiin Toholammilla. Lasten ja varhaisnuorten ohjelma sisälsi muistaakseni oikein miellyttävän temppuradan. Enemmän mieleen on kuitenkin jäänyt askartelutuokion seurauksena taite(i)ltu keltainen paperihattu. Kun istumalihaksia vaativa ohjelma alkoi, könysimme Lintalan Santsin kanssa penkkiin kuuntelemaan kiltisti. Niin varmaan! Koska olimme tyttölapsia ja oli kesäloma ja lämmin ja olimme epäilemättä syöneet jo tosi monta jäätelöä, meitä hihitytti vähän kaikki. Keksimme, että paperihatun voi asettaa päälaen sijaan kasvoille, jolloin hihitys peittyy sen suojiin eikä karkaa häiritsemään siivoja Vinkki-viirin heiluttelijoita. Tämä innovaatio sai nimekseen Naurulakki, ja se oli loppu-Evisten ajan innokkaassa käytössä.

Vielä liki kolmekymmentä vuotta myöhemminkin Naurulakin muisto lämmittää. Samalla se saa mieleni hiukan haikeaksi: Lapsena Naurulakkia tarvittiin imemään joka suuntaan pursuilevaa naurua sisäänsä. Aikuisena huomaan kaipaavani ennemminkin käänteis-Naurulakkia, josta virtaisi naurua naamalle ja sieltä munaskuihin saakka. Elämää, jossa aikuisuuden vaateet, valinnat ja vaivat olisivat vain abstrakti merkityksetön hupsu horisonttiin kääriytyvä pilvi. Päiviä, joiden huomattavin huolenaihe olisi edellä mainitun jäätelön riittävyys. Enkä tarkoita, ettei lapsilla olisi huolta huomisesta ja todellisia ongelmia. Mutta Naurulakki-muistossa ja useassa muussakin lapsuusmuistossa elämä on tässä hetkessä, tässä ja nyt, eikä sitä nouse häiritsemään mikään ylimääräinen.

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!” Asia on Paavalille Filippiläiskirjeessä niin tärkeä, että hän katsoo tarpeelliseksi sanoa sen kahteen kertaan. Kehotus aiheuttaa toisinaan ristiriitaisia tuntemuksia – ikään kuin iloa tulisi pusertaa ja pinnistää, vaikka eihän se siten synny. Että enhän minä nyt Paavali hyvä voi mitenkään aina iloita! Mutta kristityn onni on siinä, että iloitseminen Herrassa on eri asia kuin iloitseminen maailmassa. Se ei välttämättä tule ulos hohottamalla mahaa pidellen, niin tarpeellista kuin sellainenkin ilo on. Ilo Herrassa voi olla totta myös silloin, kun silmät ovat kyynelissä ja sydän vähän kappaleina. Se on iloa siitä, että tässä ei ole kaikki; iloa siitä, mitä on edessäpäin; iloa siitä, että tämän vuoden juhlatunnuslauseen mukaisesti turva on Jumalassa. Se on suruun kaivautuneiden opetuslapsien iloa, joka täytti sisimmät, kun heidän elävä Herransa näytti kätensä ja kylkensä naulanjäljet. Kun armo körttejä lainatakseni vilahtaa, aikuisellakin on lupa muuttua paperihattupäiseksi lapseksi ja juosta epäröimättä suureen syliin.

Politiikan konkari Timo Soinista tuli eläkepäivillä innokas maallikkosaarnaaja. Nyt hän peräänkuuluttaa pappien vastuuta sanoa synti synniksi. Se ei Soinin mukaan suju tällä hetkellä kovin hyvin.

Entinen ulkoministeri on kahvilassa tuttu.

”Laitetaanko taas appelsiinimehu?” myyjä kysyy.

Viron ja Indonesian välillä on 10 000 kilometriä, mutta paikallisten luterilaisten kirkkojen näky on yhteinen: nuori sukupolvi pitää varustaa lähetystyöhön.

Pastorit Richard Beny ja Robert Bunder istuvat kanssani Karkun evankelisen opiston pihapiirin majoitusrakennuksen sohville. On Evankeliumijuhla-viikonlopun lauantai, ja sääennusteista huolimatta ilma on aurinkoinen, suomalaisittain arvioituna ”helteinen”. Richard Benyn mielestä on hitusen koleaa, mutta tunnelmaa hän kehuu lämpimäksi. Beny haluaa ottaa yhteisiä selfieitä jo ennen ensimmäistä kysymystä.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen Euroopassa, hän kertoo hymyillen.

Vieraita lähetyskentiltä, takavuosien gospelbändin comeback, puhetta ajankohtaisista aiheista, yhteyttä yli herätysliikerajojen – ja messu joka päivä. Tervetuloa Evankeliumijuhlaan, keltanokat ja konkarit!

Indonesian kirkon lähetysjohtaja Richard Beny matkustaa Rautaveden rannoille 9000 kilometrin päästä Länsi-Sumatralta. Beny on itse ollut lähetystyössä Malesiassa ja tällä hetkellä hän toimii Niasin luterilaisen kirkon pastorina ja vastaa kirkon ulkosuhteista. Tänä kesänä Sley lennätti Ulriikka ja Jaakko Kanniaisen Indonesiaan luomaan suhteita ja tunnustelemaan tietä kokoaikaiselle lähettiyksikölle. Sleyn on tarkoitus aloittaa Indonesiassa lähetystyö yhdessä paikallisen luterilaisen BKPN-kirkon kanssa.

Richard Beny ja Viron kirkon pastori Robert Bunder ovat mukana lauantaina klo 12 juhlakentällä järjestettävässä keskusteluhetkessä nimeltä Onko kristinusko totta?