Auringon noustua moni katsoo kirkasta maisemaa. On onnea ja menestystä ilman huolen häivää ja tummia varjoja. Tällaiseen aamuun me haluaisimme herätä, mutta emme ole vielä heränneet. Aamut, joihin heräämme, ovat usein sumuisia ja harmaita hetkiä.
“Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.” (SK 429:1) Näin me laulamme ja se on varmasti totta. Mutta mikä on uskomme ja toivomme, kun emme tunne ja näe iloa ja valoa?
Auringon noustua moni ihminen on ollut synkkyyden keskellä. Uusi aamu on pakottanut jopa pelastushistorian keskellä eläneet ihmiset kulkemaan murheellisia polkuja. “Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle.” (Mark.16:2)
