Kun Carita ja Riku Klénillä oli yksi lapsi ja toinen tulossa, he kävivät kylässä perheessä, jossa oli seitsemän lasta. Vierailu oli käänteentekevä.
– Perheen lapsilla oli iloinen, remuava meininki, jollainen lapsiporukassa aina tulee. Silloin aloimme ajatella, että lapsia voisi olla paljonkin, Carita kertoo.
Hän ajattelee, että jokainen lapsi on lahja. Jos lahjan saa, miksi ei ottaisi sitä vastaan? Carita ei kuitenkaan vähättele sitä, että elämä suurperheen vanhempana on välillä ollut raskasta.
– Tiukin vaihe oli ehkä silloin, kun lapsia oli viisi, esikoinen meni eskariin ja nuorin oli puolivuotias. En olisi millään jaksanut pukea kaikkia viittä talvivaatteisiin siksi, että yksi saataisiin vietyä eskariin. Palkkasimme avukseni hoitajan.
Kun Riku sai vuonna 2014 mahdollisuuden lähteä töihin Aucklandin yliopistoon Uuteen-Seelantiin, tuolloin viisilapsinen perhe muutti toiselle puolelle maapalloa. Kuopus oli silloin yksivuotias. Kaksi lapsista meni Aucklandissa kouluun ja yksi päiväkotiin. Carita toteaa, että asuminen Uudessa-Seelannissa oli ihanaa: lapsille oli paljon tekemistä, oli turvallista, ihmiset ystävällisiä ja luonto upea. Carita ei lainkaan kaivannut Suomen talvea ja lasten pynttäämistä villahaalareihin ja paksuihin rukkasiin. Klénit asuivat Aucklandissa tammikuusta toukokuuhun, mutta kun kuudes lapsi ilmoitti tulostaan, perheen oli palattava Suomeen. Synnyttäminen Uudessa Seelannissa olisi tullut hyvin kalliiksi.
