Tasavallan presidentti Alexander Stubb otti jokin aika sitten ulkopolitiikassa käyttöön uuden käsitteen ”arvopohjainen realismi”. Samalla hän tuli osoittaneeksi – ainakin minulle – keskeisen piirteen viime vuosikymmenten ulkopoliittisesta keskustelusta: eräänlaisen sekulaarin idealismin, joka lähentelee jopa uskonnollisuutta.
Tämä idealismi on vuosikausia näkynyt vaikkapa toimittajien tavassa tentata kärkipoliitikkoja kysymyksillä, joissa oletetaan, että Suomen valtio tekee yhteistyötä vain hyvien toimijoiden kanssa. Tai jos ei tee, niin edustajamme ainakin luennoivat pahoille maailman johtajille eettisistä hyveistä. Että suomalaiset poliitikot ottaisivat jokaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa esiin demokratian, ihmisoikeudet ja länsimaisen tasa-arvokäsityksen.
Arvopohjainen realismi näyttäisi rikkovan tämän idealismin sikäli kuin ymmärrän monitulkintaista käsitettä oikein. Se nimittäin antaa luvan työskennellä jopa väärässä olevien toimijoiden kanssa. Se saattaisi jopa mahdollistaa sen, että katsoisimme omaa oletettua eettistä hyvyyttämme hieman kriittisemmin. Silloin ulkopolitiikasta tulee enemmän sopimusperusteista ja yhteisten intressien etsimistä kuin käännyttämistä tai …niin… moraaliposeerausta. Ideologisesti oikeaoppisia lauseita, joita lausutaan sen vuoksi, että voitaisiin näyttää olevan hyvän puolella pahaa vastaan.
