• Kun ovi on lähes auki

    kirjoittaja päällä

    Seppo Laakso: Ei ole täällä mitään pysyvää. Keskusteluja luopumisesta Veijo Järvisen kanssa. Väyläkirjat 2025.

    Psykoterapeutti Seppo Laakso sai keväällä 2024 yllättävän tehtävän. Hänen ystävänsä ja entinen työtoverinsa, Harjavallan kirkkoherran toimesta eläköitynyt Veijo Järvinen (1945–2024) pyysi Laaksoa kirjoittamaan kirjan luopumisen koulusta. Tuolloin hoitokodissa asuneella Järvisellä oli elinaikaa enää joitakin kuukausia, vaikka hän ei sitä silloin tiennytkään. Järvinen halusi Laakson kanssa pohtia tunteita, joita ihmisessä herää, kun hän tietää, että kuolema lähestyy. ”Olen elämässäni pitänyt aika monta puhetta luopumisesta ja kaiken jättämisestä, kun olen siunannut vainajia. Mielestäni en ole puhunut väärin, mutta syvyysulottuvuus on tullut nyt vasta. Ovi on ollut raollaan tällä, ja nyt se on jo aika lailla auki”, Järvinen pohti. Hänelle vaikeinta oli luopumisessa se, ettei hän enää näkisi läheisiään, kun olisi poissa.

    Ei ole täällä mitään pysyvää koostuu Veijo Järvisen ja Seppo Laakson pohdinnoista, jotka punoutuvat yhteen niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, joita Laaksossa herää hänen saatellessaan ystäväänsä kohti kuoleman hetkeä. Yhteiset rukoushetket ovat tärkeitä miehille, jotka ovat tehneet yhdessä Athos-vuorelle suuntautuneen pyhiinvaelluksenkin. Järvinen ei voi enää osallistua kotiseurakuntansa messuun eikä jaksa aina edes sanoa Isä meidän -rukoukseen kuin ”Amen”.

    Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
    Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
    ja tuet kristillisiä kirjoittajia.

    Jatka lukemista

  • Kuka väijyy yläpuolellasi?

    kirjoittaja päällä

    Yksi suosikkikirjoistani vuosien varrelta on Markus Zusakin Kirjavaras (Otava 2008). Toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan sijoittuvia romaaneja mahtuu kymmeneen tusina, mutta tämä on jäänyt erityisesti mieleen. Kirjan kerronta on maalailevaa ja omalaatuista, ja henkilöihin kiintyy kuin kauan kadoksissa olleisiin lempisukulaisiinsa.

    Kertojana toimii ei sen enempää tai vähempää kuin itse Kuolema. Asialla ei kuitenkaan ole kolkko viikatemies vaan väsynyt ja inhimillinen sielujenkerääjä, joka yrittää selviytyä ylityöllistymisestään välttelemällä henkiin jääneitä ja keskittymällä taivaan väreihin. Päähenkilö Liesel puolestaan lukee pommisuojassa ääneen kirjoja, kovasuinen kasvattiäiti pyykkää ja lempeä kasvatti-isä soittaa haitaria sätkä suupielessä eikä tule hyväksytyksi kansallissosialistisen puolueen jäseneksi.

    Eräänä kohtalokkaana yönä Lieselin perheestä tulee perhe, joka piilottelee kellarissaan juutalaista. Kyseinen Max solahtaa osaksi kummallista, tulenaran varovaista arkea. Hän antaa Lieselille 12-vuotislahjaksi kellarissa maalaamansa 13-sivuisen kirjan, joka alkaa sanoilla ”Olen koko ikäni pelännyt miehiä jotka väijyvät yläpuolellani”. Sitten hän kirjoittaa perheen luo saapumisestaan: ”Pelkällä onnella ja monilla askelilla pääsin perille. Nukuin siellä pitkän aikaa. Kuulemma kolme vuorokautta…ja mitä löysin kun heräsin? En miestä, vaan ylhäällä väijyi joku muu.” Lahjakirja päättyy näin: ”Nyt minusta tuntuu, että olemme ystävät, tyttö ja minä. – – Siitä ymmärrän, että paras ylhäällä väijyjä, jonka koskaan olen tavannut, ei olekaan mies…”

    Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
    Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
    ja tuet kristillisiä kirjoittajia.

    Jatka lukemista