Yksi suosikkikirjoistani vuosien varrelta on Markus Zusakin Kirjavaras (Otava 2008). Toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan sijoittuvia romaaneja mahtuu kymmeneen tusina, mutta tämä on jäänyt erityisesti mieleen. Kirjan kerronta on maalailevaa ja omalaatuista, ja henkilöihin kiintyy kuin kauan kadoksissa olleisiin lempisukulaisiinsa.
Kertojana toimii ei sen enempää tai vähempää kuin itse Kuolema. Asialla ei kuitenkaan ole kolkko viikatemies vaan väsynyt ja inhimillinen sielujenkerääjä, joka yrittää selviytyä ylityöllistymisestään välttelemällä henkiin jääneitä ja keskittymällä taivaan väreihin. Päähenkilö Liesel puolestaan lukee pommisuojassa ääneen kirjoja, kovasuinen kasvattiäiti pyykkää ja lempeä kasvatti-isä soittaa haitaria sätkä suupielessä eikä tule hyväksytyksi kansallissosialistisen puolueen jäseneksi.
Eräänä kohtalokkaana yönä Lieselin perheestä tulee perhe, joka piilottelee kellarissaan juutalaista. Kyseinen Max solahtaa osaksi kummallista, tulenaran varovaista arkea. Hän antaa Lieselille 12-vuotislahjaksi kellarissa maalaamansa 13-sivuisen kirjan, joka alkaa sanoilla ”Olen koko ikäni pelännyt miehiä jotka väijyvät yläpuolellani”. Sitten hän kirjoittaa perheen luo saapumisestaan: ”Pelkällä onnella ja monilla askelilla pääsin perille. Nukuin siellä pitkän aikaa. Kuulemma kolme vuorokautta…ja mitä löysin kun heräsin? En miestä, vaan ylhäällä väijyi joku muu.” Lahjakirja päättyy näin: ”Nyt minusta tuntuu, että olemme ystävät, tyttö ja minä. – – Siitä ymmärrän, että paras ylhäällä väijyjä, jonka koskaan olen tavannut, ei olekaan mies…”
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
