Kevät on lempivuodenaikani, tarkkaan ottaen loppukevät. Odotan sitä, kun koivuun tulevat ensimmäiset, vaaleanvihreät lehdet. Niissä on ihana lupaus kesästä, joka vielä odottaa koittamistaan. Loppukevään merkit luonnossa kertovat valon lisääntymisestä kohti juhannuksen yötöntä yötä. Kun sitten juhannusyönä ihmettelen valoisaa pimeyttä, koen sisälläni ensimmäisen kaamosmasennuksen oireen: nyt päivät alkavat lyhetä. Ehkä minussa on jotain vikaa.
Kevät on hengellisessä elämässä usein käytetty vertauskuva. Se kuvaa hengellisen herätyksen odotusta. Kevätsateet kostuttavat kuivan maan, kuivat sydämet, joista pian versoo elävää uskoa ja Jumalan ylistystä. Sellaista kevättä olemme pitkään odottaneet ja rukoilleet ja ehkä saaneet jo vähän kokeakin. Jumala on hyvä.
Raamatussa tuore oliivipuun lehti kyyhkysen nokassa kertoi vedenpaisumuksen olleen ohi. Jumalan antaman tuhotulvan jälkeen koitti uusi alku koko maailmalle. Oliivipuun lehdessä oli suuri lupaus. Kesä kuitenkin kääntyi taas syksyksi. Nooan jälkeläiset eivät olleetkaan oikeamielisiä. Katseet pitikin suunnata kauemmas tulevaan.
