Kesä. Viivyn parvekkeella varhaisina aamuina, pureskelen psalmin kerrallaan. Lempeä lämpö iholla kuljettaa muistojen läpi: katson lapsen silmin heräilevää metsää. Kuuntelen puiden hiljaisuutta ja etsin yön aikana kypsyneitä marjoja. Istun nuorena vaimona mieheni takana, kun moottoripyörä jyrähtää käyntiin ja kiitää halki peltomaisemien. Avaan kypäräni visiirin ja annan tuoksuvan illan valua sisään. Mielessä soi Nocturne.
Aika kuluu. Eilen tapahtuneesta on yhtäkkiä kaksikymmentä vuotta. Eletty jättää jälkensä päivä kerrallaan: hyvää ja kaunista, rumaa ja kipeää. Jotakin minussa kuihtuu, jotain muuta kasvaa ja kypsyy. Se on elämää.
Kaikki irti päästäminen ja kasvu ei ole helppoa. Joskus on kiusaus jäädä menneen ihanuuteen ja rakentaa sinne onnela. Toisaalta mennyttä haavaa voi jäädä vaalimaan kuin kytevää nuotiota: kun puhaltaa kekäleisiin, liekki roihahtaa uudestaan.
