Olemme ystäväni kanssa pitäneet noin kymmenen vuoden ajan joka perjantai lyhyen rukoushetkisen. Elämän hektisyydestä johtuen olemme usein joutuneet turvautumaan etäyhteyteen. Pidämme silti kiinni tästä ihanasta tavasta viedä yhdessä sydäntä painavat asiat Jeesuksen käsiin. Onhan hän luvannut: ”Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” (Matt 18:20) Tätä viikoittaista hetkistä varten olen käyttänyt rukousvihkosta. Vihon vasemmanpuoleisille sivuille olen kirjoittanut rukouspyynnöt omani, lähimmäisten elämän ja koko maailman hädän puolesta Oikeanpuoleiset sivut on varattu kiitokselle ja rukousvastauksille. Vihkoa selatessa huomaan, miten täynnä ovat vasemmanpuoleiset sivut ja miten vähän asiaa on kertynyt oikeanpuoleisille.
Mistä tämä kertoo? Eikö rukouksiimme vastatakkaan? Enkö todella löydä kiitollisuuden ja kiitoksen aiheita?
Luulenpa, että kyse on näköharhasta. Siitä, mihin itse kiinnitän katseeni ja huomioni. Tulee mieleen nuoruudenystäväni kirjoitus vanhaan muistikirjaani: ”Käännä katseesi aurinkoon, niin et voi nähdä varjoa, joka on takanasi.” Varjot seuraavat meitä jokaisena hetkenä, raskaina ja pelottavina. Taakkoja on yhä enemmän, mieltä painavat niin monet asiat, jos ei omat ja läheisten, niin sitten ainakin tämä maailman pahuus, sodat ja kärsimykset. Ja kuin huomaamatta alankin kantaa koko maailman hätää omilla harteillani luullen näin tekeväni Herrani tahdon mukaisesti. Unohtuu niin helposti, että rukoilijan tehtävä onkin välittää kaikki tämä ahdistus ja tuska hänen hoidettavakseen.
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
