seurakunta

Usein sanotaan, että kirkon herätysliikkeet ovat pieniä ja marginaalissa. Vuosikymmeniä sitten niiden koko ja vaikutus olivat toista luokkaa. Tottahan tämä on, jos herätysliikkeiden toiminnasta ja jäsenmääristä kertovia lukuja verrataan siihen, paljonko suomalaisia tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä on. Vain yksi herätysliike voi kertoa hämmästyttävän suurista luvuista. Tarkoitan vanhoillislestadiolaisia.

Entä jos asiaa katsotaan jumalanpalvelusten näkökulmasta? Niiden sanotaan olevan kirkon toiminnan ydin. Helsingissä tavallisena lokakuun sunnuntaina kirkkomme paikallisseurakuntien messuissa paikan päällä osallistujia on 1500–2000. Herätysliikkeiden järjestämissä messuissa Helsingissä vastaava luku on noin 600. Siis noin 25 % osallistujista on herätysliikkeiden jumalanpalveluksissa. Luku ei ole aivan pieni, ja myös paikallisseurakuntien messuissa on heitä, joilla vahvempi tai ohuempi kytkös johonkin kirkon herätysliikkeeseen. Ei myöskään ole merkityksetöntä, että herätysliikkeiden messuissa on paljon nuoria, perheitä ja lapsia. Näin ei ole vain Helsingissä vaan monilla muillakin paikkakunnilla.

Eikö kannata toimia niin, että näin suuri prosentti luterilaisia kristittyjä pysyy kirkkomme jäseninä? Tai jos osa heistä on eronnut kirkosta tai ei ole ollutkaan sen jäsen, liittyy jäseniksi. Tätä joukkoa ei kannata menettää.

Kristitty tarvitsee seurakunnan. Yksin ei tulisi olla ja uskoa – ellei ole aivan poikkeustilanne. Yksin usko hiipuu ja sammuu. Kristitty tarvitsee paikan ja yhteisön, johon kokoontua ja jossa julistetaan evankeliumia, vietetään ehtoollista, kastetaan, rukoillaan, rakastetaan ja tehdään matkaa yhdessä toisten kanssa kohti taivasta. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan, näkymättömään Kristuksen kirkkoon ja tarvitsee myös seurakunnan, jossa näkymätön Kirkko tulee näkyväksi ja koettavaksi.

Olemme Suomessa tottuneet seurakuntiin, joihin kuuluvat kaikki tietyllä alueella asuvat seurakunnan jäsenet. Mutta seurakunta saa olla myös hyvin erilainen. Mihin me olemme tottuneet, on aivan poikkeuksellista kristittyjen joukossa eri puolilla maailmaa.

Messuyhteisöt, joita maassamme on jo huomattava määrä, ovat monille se paikka ja yhteisö, johon kokoonnutaan ja jossa kuullaan evankeliumia, vietetään ehtoollista ja tehdään matkaa toisten kanssa. Kuitenkaan messuyhteisöt eivät ole aivan täysin seurakuntia: niiden jäseneksi ei voida kastaa tai liittyä siinä merkityksessä, mitä seurakunnan jäsenyys tarkoittaa. Eikä moniin messuyhteisöihin ole yhtä helppoa saada pastoreita kuin seurakuntiin. Tai olisi kyllä, jos heitä vain vihittäisiin.