Kristitty tarvitsee seurakunnan. Yksin ei tulisi olla ja uskoa – ellei ole aivan poikkeustilanne. Yksin usko hiipuu ja sammuu. Kristitty tarvitsee paikan ja yhteisön, johon kokoontua ja jossa julistetaan evankeliumia, vietetään ehtoollista, kastetaan, rukoillaan, rakastetaan ja tehdään matkaa yhdessä toisten kanssa kohti taivasta. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan, näkymättömään Kristuksen kirkkoon ja tarvitsee myös seurakunnan, jossa näkymätön Kirkko tulee näkyväksi ja koettavaksi.
Olemme Suomessa tottuneet seurakuntiin, joihin kuuluvat kaikki tietyllä alueella asuvat seurakunnan jäsenet. Mutta seurakunta saa olla myös hyvin erilainen. Mihin me olemme tottuneet, on aivan poikkeuksellista kristittyjen joukossa eri puolilla maailmaa.
Messuyhteisöt, joita maassamme on jo huomattava määrä, ovat monille se paikka ja yhteisö, johon kokoonnutaan ja jossa kuullaan evankeliumia, vietetään ehtoollista ja tehdään matkaa toisten kanssa. Kuitenkaan messuyhteisöt eivät ole aivan täysin seurakuntia: niiden jäseneksi ei voida kastaa tai liittyä siinä merkityksessä, mitä seurakunnan jäsenyys tarkoittaa. Eikä moniin messuyhteisöihin ole yhtä helppoa saada pastoreita kuin seurakuntiin. Tai olisi kyllä, jos heitä vain vihittäisiin.
