Keski-ikäistymiseen näyttää kuuluvan yllättäviä asioita. Yhtäkkiä alkaa tykätä kapriksista ja tummasta suklaasta, kun taas marabout ja unelmapuheet maistuvat turhan äklöiltä. Toimiva arki voittaa lupaukset suurista näyistä mennen tullen.
Jossain vaiheessa havahtuu siihen, että ei oikein jaksa enää etsiä ihmeitä. Ei niinkään siksi, ettei uskoisi niihin. Pikemminkin havahtuu huomaamaan, miten suuri ihme jokainen hengenveto on, miten hämmentävän kaunis koko raadollinen maailma. Ja miten pienillä teoilla on lopulta suurempi vaikutus kuin valtavilla puheilla.
Kaikesta aika tavallisesta tulee tosi tärkeää. Varpaiden sujauttaminen villasukkiin, kun palaa töistä kotiin. Kupillinen kuumaa keittiönpöydän ääressä ystävän kanssa. Tuttu käsi omassa kädessä vuosien jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä matkustaa hotelleihin nukkumaan, kun kuitenkin nukkuu paremmin omassa sängyssään?
