Joitain vuosia sitten pohdin työpaikalle aamuhartautta ja käveleskelin kotipihassani. Poimin ohimennen nurmikolta paperiroskan, jonka availin kädessäni. Hämmästykseni oli suuri, kun roska olikin lehtileike, jossa oli Nuotta-lehteen nuorena kirjoittamani hartaus. Aihe oli juuri sama, jota yritin mielessäni muodostaa uudeksi tekstiksi. Mistä roska tuli, jäi arvoitukseksi.
Hartaus kertoi siitä, kuinka pelkäsin ollessani monta yötä yksin asumattomassa mummulassani. ”Kodissani kerrostalon tutut seinät, naapurit ja katuvalot luovat turvallisuutta. Ihmisten kulkureitit ovat arvattavissa, koska asvaltti ja talot määräävät linjat. Jumalan luoma luonto, vapaasti valittavat polut ja illan pimeys ovat arvaamaton ympäristö.”
Mietiskelin omaa pelkoani ja opin sen kautta, ettei missään paikassa tarvitse pelätä enempää kuin toisessa. ”Havahduin huomaamaan väärän turvallisuuden tunteen. Siellä, missä pelkäsin enemmän, Jumala oli lähempänä. Etsin turvaa häneltä niin kuin minun olisi pitänyt tehdä kaikkialla. Häneenkin turvautuessa voidaan viedä kaikki näkyvä, elämä ja omaisuus, jos hän sallii sen, mutta iankaikkista elämää ei voi viedä kukaan, kun Jumala on puolellani.”
