Valokeilassa

Uudistetaanko kirkkoa välittämättä riittävästi hengellisistä perusteista?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous avasi pappisviran naisille. Päätös tehtiin vastoin kirkon oppia ja tunnustusta ja sillä on ollut kauaskantoisia seuraamuksia, kirjoittaa professori Pekka Leino.

Luterilaisessa kansankirkossa on viime aikoina käynyt viima vähän joka nurkasta. Kirkollisia lähetysjärjestöjä on painostettu ja niiden on ollut vaikea saada toimintaansa uusia pappeja. Jumalanpalvelusyhteisöjen tarve on ilmeinen, mutta ehtoollisen viettämisen luvissa on palattu konventikkeliaikoihin.

Johannes Virolainen sanoi aikanaan, että pulinat pois. Edellä mainitsemieni asioiden todellinen juurisyy on kirkon oppiperustassa tehty muutos pappisviran avaamisesta naisille. Eikö senkin suhteen olisi pulinoita vähennettävä, otettava niin sanotusti lusikka kauniiseen käteen ja mahdollisuuksien mukaan pyrittävä korjaamaan kirkon ykseydelle muutoksessa syntynyttä vahinkoa?

Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja. Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi ja tuet kristillisiä kirjoittajia.

Kiistelty ponsi hyväksyttiin äänin 85–9

Kun kirkolliskokous marraskuussa 1986 avasi pappisviran naisille, se samalla hyväksyi äänin 85–9 seuraavan ponnen:

”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla, ja kirkon ykseyttä varjellen.”