kirkolliskokous

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous avasi pappisviran naisille. Päätös tehtiin vastoin kirkon oppia ja tunnustusta ja sillä on ollut kauaskantoisia seuraamuksia, kirjoittaa professori Pekka Leino.

Luterilaisessa kansankirkossa on viime aikoina käynyt viima vähän joka nurkasta. Kirkollisia lähetysjärjestöjä on painostettu ja niiden on ollut vaikea saada toimintaansa uusia pappeja. Jumalanpalvelusyhteisöjen tarve on ilmeinen, mutta ehtoollisen viettämisen luvissa on palattu konventikkeliaikoihin.

Johannes Virolainen sanoi aikanaan, että pulinat pois. Edellä mainitsemieni asioiden todellinen juurisyy on kirkon oppiperustassa tehty muutos pappisviran avaamisesta naisille. Eikö senkin suhteen olisi pulinoita vähennettävä, otettava niin sanotusti lusikka kauniiseen käteen ja mahdollisuuksien mukaan pyrittävä korjaamaan kirkon ykseydelle muutoksessa syntynyttä vahinkoa?

Jos Luther olisi musiikkilaji, hän olisi progressiivinen rock, luonnehtii lääninrovasti Jari Kemppainen.

Mutainen tie vie rauniokirkon ohi. Liukasta on. Molemmilla puolilla näkyy maalaistaloja. Tuntuu siltä kuin olisin ajanut vahingossa aikakoneeseen. Ja nyt aika pysähtyy. Pälkäneen pappila on tien päässä.

Kirkkoherranvirasto on samassa rakennuksessa kuin kirkkoherra Jari Kemppaisen koti. Talo rakennettiin vuonna 1854, kristinusko tuli Pälkäneelle 1409. Silloin perustettiin seurakunta. Se oli katolinen mutta muuttui 1500-luvulla luterilaiseksi.

Psykiatri Marja Kuronen ei unohda sitä vakavasti masentunutta tansanialaista miestä, jonka kanssa hän löysi yhteisen kielen. Kirkolliskokousedustajanakin hän haluaa etsiä yhteyttä, mutta suree kirkon muuttumista taistelutantereeksi.

Psykiatri Marja Kuronen tulee minua vastaan Mikkelin rautatieasemalle. Tämäkö farkkutakkiin pukeutunut, ikäistään nuoremmalta näyttävä nainen tosiaan eläköityi viime kesänä? Kuronen kertoo, että oli päättänyt jäädä työstä pois ”siinä kuusvitosena”.

Marja Kurosen päivä on alkanut vesijuoksulla. Menemme lounaalle Kenkäveron pappilaan. Kahdeksantoista huonetta käsittävä pytinki on Suomen suurin puupappila. Kuroselle tulee Kenkäveron tunnelmasta mieleen Haukivuorella sijaitseva lapsuudenkoti, jonka rakennuksista osa on 1700-luvulta. Nykyään Kurosen veli viljelee Lietlahden tilalla luomuporkkanaa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei palkkaa lähetystyöntekijöitä vaan toteuttaa lähetystyötä itsenäisten lähetysjärjestöjen kautta. Suomen Lähetysseuran (SLS) ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen lähetystyö on jo yli sadan vuoden ajan tunnustettu kirkon työksi, ja 1960-luvulta lähtien on kirkon lähetysjärjestöiksi tullut lisää järjestöjä. Tällä hetkellä kirkolla on kahdeksan sopimusjärjestöä, joista kolmen tausta on evankelisessa herätyksessä (Sley, SLEF, Ely), kolmen viidennessä herätysliikkeessä (Kansanlähetys, Kylväjä, Sansa), yksi on ekumeeninen (Piplia-seura) ja yksi yleiskirkollinen (SLS).

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana järjestelmää on aika ajoin kritisoitu. On katsottu, että kirkko voisi paremmin toimia vain yhden järjestön kautta. Näitä ajatuksia on kuultu lähinnä Lähetysseuran taholta. Monen järjestön malli on kuitenkin säilynyt.

Marraskuun alussa kokoontuvan kirkolliskokouksen esityslistalla on Helsingin hiippakuntavaltuuston aloite kirkon lähetystyön kokonaisarvioinnin tekemiseksi. Aloitteessa pyydetään piispainkokousta tekemään selvitys ja ryhtymään toimenpiteisiin järjestelmän muuttamiseksi. Aloitteen todellinen intentio on varsin selvä. Tahdotaan yhden tai korkeintaan kahden järjestön malli, jossa herätysliiketaustaiset lähetysjärjestöt eivät ole mukana. Nyt voimassa oleva viisivuotinen sopimuskausi päättyy vuonna 2028, ja aloitteen tavoitteena on uuden mallin voimaan tuleminen tuolloin.

Piispainkokouksen kesäkuun alussa antama pastoraalinen ohje samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä on nostanut melkoisen myrskyn. Välittömänä reaktiona monet uutta avioliittokäsitystä kannattavat juhlivat, miten seurakunnissa vihdoin on lupa vihkiä avioliittoon myös samaa sukupuolta olevat parit. Pian ohjeen julkistamisen jälkeen kahdentoista herätysliikejärjestön johtajat julkaisivat kannanoton, jossa muun muassa totesivat ohjeen antaneiden piispojen rikkoneen piispanlupauksensa.

Kolmenkymmenenviiden kirkolliskokousedustajan allekirjoittamassa julkilausumassa todettiin piispainkokouksen ohjeen pyrkineen selvästi ohittamaan kirkolliskokouksen tekemän päätöksen olla muuttamatta kirkon avioliittokäsitystä. Kirkolliskokouksen liberaalipuolen laatima, 52 edustajan allekirjoittama vastine, puolestaan kiitti piispainkokousta ”inhimillisyydestä, ihmisten välisen rakkauden todeksi hyväksymisestä ja Jeesuksen esimerkin seuraamisesta”. Pian näiden jälkeen neljätoista kirkkoherraa otti kantaa kysymykseen ja kertoi ohjeistaneena omien seurakuntiensa pappeja olemaan vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja. Reaktiot eivät varmasti jää tähän.

Kirkkomme on sekaisin. Kukaan ei enää tiedä, kenellä kirkossa on johtajuus, vai onko kenelläkään. Kirkkoon on syntynyt pahoja repeämiä. Lähitulevaisuus näyttää, onko tämä vain ohimenevä myllerrys vai onko kirkko pysyvästi vaurioitunut. Voi olla, että jotain peruuttamatonta on nyt tapahtunut.