naispappeus

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous avasi pappisviran naisille. Päätös tehtiin vastoin kirkon oppia ja tunnustusta ja sillä on ollut kauaskantoisia seuraamuksia, kirjoittaa professori Pekka Leino.

Luterilaisessa kansankirkossa on viime aikoina käynyt viima vähän joka nurkasta. Kirkollisia lähetysjärjestöjä on painostettu ja niiden on ollut vaikea saada toimintaansa uusia pappeja. Jumalanpalvelusyhteisöjen tarve on ilmeinen, mutta ehtoollisen viettämisen luvissa on palattu konventikkeliaikoihin.

Johannes Virolainen sanoi aikanaan, että pulinat pois. Edellä mainitsemieni asioiden todellinen juurisyy on kirkon oppiperustassa tehty muutos pappisviran avaamisesta naisille. Eikö senkin suhteen olisi pulinoita vähennettävä, otettava niin sanotusti lusikka kauniiseen käteen ja mahdollisuuksien mukaan pyrittävä korjaamaan kirkon ykseydelle muutoksessa syntynyttä vahinkoa?

Tämän vuoden marraskuun 6. päivä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran naisille. Tuona päivänä neljäkymmentä vuotta sitten poksautettiin samppanjapulloja ja juhlittiin odotettua päätöstä. Silloin kuitenkin myös itkettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valitsemaa tietä ja pelättiin, mihin se lopulta johtaa. Jotkut ennustivat kirkon pian alkavan keskustella samaa sukupuolta olevien avioliitoista perustellen niitä samoin kuin naisten pappeutta. Heille naurettiin.

Harva niistä, jotka naisten pappeutta olivat ajamassa, varmaan ajatteli, että vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin keskustelu käy kuumana ja saa aikaan ristiriitoja kirkon sisällä. Mutta ei aika muuta sitä, että yhä edelleen moni lukee Raamatusta pappisviran kuuluvan vain miehille ja haluaa noudattaa Raamatun sanaa myös tässä asiassa. Moni raamattukonservatiivi näkee myös naisten pappeuden tuoman hedelmän Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan kovin kehnon.

Aihe on noussut alkuvuoden aikana esiin useissa piispallisissa puheenvuoroissa. Radio Dein piispan kyselytunnilla helmikuussa piispa Kaisamari Hintikka puhui kirkon ja muutaman herätysliikkeen suhteista vertaamalla niitä kiristettyyn kuminauhaan. Taustalla oli muutakin kuin vain virkakysymys. Hän totesi kirkon johdon ”venyttäneen kuminauhaa jo aika pitkäksi”, jopa katkeamispisteeseen. Siinä Hintikka on oikeassa: nimenomaan kirkon johto on venyttänyt ja kiristänyt kuminauhaa. Raamattukonservatiiviset herätysliikkeet ovat pysyneet Raamattuun perustuvassa ja hyväksi koetussa linjassaan, vaikka arkkipiispa Tapio Luoma helmikuun lopun puheenvuorossaan sanoikin näkevänsä herätysliikkeiden virkateologisen linjan olevan kiristymässä.

Lähes 30 vuotta sitten kuolleen Ruotsin kirkon piispan, Bo Giertzin, raamattu- ja virkanäkemystä on puitu tänä syksynä Kotimaa-lehdessä. Giertzin virkateologiasta väitellyt Anssi Ollilainen ottaa osaa keskusteluun.

Arkkipiispa emeritus John Vikström kirjoitti Kotimaa-lehden vierasblogissa naispappeuden ja sukupuolineutraalin avioliittonäkemyksen vastustuksen perusteista Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Vikströmin mukaan vastustajien argumentaatio nojaa biblisismiin ja edustaa pikemminkin kalvinismia kuin luterilaisuutta.

Biblisismillä Vikström viittaa 1800-luvulla Saksassa kehittyneeseen suuntaukseen, jonka mukaan Raamattu on riittävä ja ainoa lähde kaikelle jumalatiedolle. Biblisistit hylkäsivät sekä kirkon tunnustukset että yleishumanistisen filosofian. Biblisismi oli autonomian aikaan Suomen merkittävimpiä teologisia koulukuntia, ja sitä edustivat arkkipiispoista Torsten Thure Renvall ja Gustaf Johansson.

Presidentinvaaleista alkaen olemme kuulleet arvopohjaisesta realismista. Mitä se voisi merkitä nykyisissä sodissa? Entä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?

Mahtaisiko se tarkoittaa, että Ukrainassa on rauhan saavuttamiseksi suostuttava siihen. että on tingittävä oikeudenmukaisuudesta, mutta niin että Itä-Ukrainasta tulee mieluummin jaetun Saksan mallin mukaan jonkinlainen uusi DDR kuin Suomen mallin mukainen naapurille luovutettu Karjala?

Tarkoittaisiko se Israelissa sitä, että tunnustetaan sekä se, että Hamasin toimet erityisesti 7.10.2024 ja jo sitä ennen 20 vuotta jatkuneet terroriteot ovat nykyisen konfliktin välitön syy, että se, ettei mikään voi oikeuttaa sitä, miten Israel nyt tappaa ihmisiä Gazassa. Hamas on tietysti saatava lopettamaan terrorisminsa, mutta sen on tapahduttava muulla tavoin. Miksi yleensä kuulee näistä kahdesta asiasta sanottavan vain toisen?