Jos Sley irtautuisi kansankirkosta, sillat kapenisivat niin kotimaan seurakuntiin kuin globaaliin lähetystyöhönkin. Kriittiset ystävät katoaisivat kirkon saleista ja moni epäkohta saisi kasvaa rauhassa. Siksi uskonpuhdistajien paikka on kirkon keskellä, ei sen laitamilla, kirjoittaa Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä.
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley) perustettiin jo vuonna 1873 – miltei puolivuosisataa ennen itsenäistä Suomea. Silloin evankeliumia vietiin purjelaivoilla satamakaupungeista ja hevoskyydeillä takamaille. Aika, kulkuneuvot ja kiistojen otsikot ovat vaihtuneet, mutta tehtävä ei: tarkoituksemme on “levittää Kristuksen evankeliumia”. Tänään kirkko on maallistuneempi ja sisäiset ristiriidat – virkakysymys, avioliittokäsitys – kuumentavat keskustelua. Miksi Sley silti toimii kansankirkon sisällä?
Millainen kirkon pitäisi olla – ja millainen kelpaa minulle? Kun aloitin lähetystyöntekijänä Sambiassa, ihmettelin, miten kirkko voi olla niin yksinkertainen. Kastetuista ei pidetty tarkkaa kirjaa ja hallinnollinen jäsenyys oli lähes veteen piirretty viiva. Suomalaiseen, pikkutarkkaan julkishallintokirkkoon tottuneena kysyin itseltäni, voiko ”oikea” kirkko todella olla tällainen. Entä jos oma kirkkoni toimisi kasteesta hautaan siunaamiseen asti samanlaisella keveydellä?
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
