Aivan pian yli kaksi miljardia kristittyä viettää joulua pysähtyen syntyneen lapsen seimen ääreen. Tämä on hetki, joka yhdistää meitä ilman erimielisyyksiä ja opillisia skismoja. Jumala tulee ihmiseksi pienen ihmislapsen muodossa. Betlehemin tallissa tuskin kukaan ymmärsi tämän tavallisen syntymän universaalista merkitystä. Jeesus syntyi pelastaakseen meidät ihmiset iankaikkiselta kadotukselta, mutta hän syntyi myös veljeksemme, jokaisen elämänmatkan lohdutukseksi ja turvaksi.
Eläinten kaukalossa uinuva uskomme kohde sytyttää meissä hellyyden ja rakkauden. Voimakkaat ja lämpimät tunteemme, joita jouluisin haluamme kokea, ovat lähtöisin tästä ensimmäisen joulun tapahtumasta. Me ihmiset koitamme monin tavoin saavuttaa oikean joulutunnelman, joka liittäisi meidät kaikin aistein oman lapsuutemme joulukokemuksiin tai kuvitelmaan siitä, minkälainen oikean joulun pitäisi olla. Kohtaamme sukulaisia, annamme ja saamme lahjoja, nautimme yltäkylläisistä herkuista ja viemme täältä jo lähteneiden haudoille kynttilöitä. Yhteys toisiin ihmisiin korostuu, ja siksi myös kipeä yksinäisyys moninkertaistuu juuri jouluna.
Ehkä tuon kaiken joulutunnelman etsimisen takana onkin syvempi kaipaus Vapahtajan kohtaamiseen. Syntynyt pienokainen ei vaadi meiltä mitään, ei joulutraditioitamme, lahjojamme, ruokiamme, ei itse rakennettua joulutunnelmaa. Jouluevankeliumissa hän tulee luoksemme, niin yksinäisen kuin perheellisenkin jouluun. Joulun ihmeessä pysähdymme hiljaisina hänen seimelleen, ja hän antaa meille oman rauhansa, sen todellisen joulumielen. ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
