pääsiäinen

Lempikirjailijani Joel Haahtelan uusin kirja Talvikappeli laittoi pohtimaan, miksi Jumala oli valinnut ihmisen pelastussuunnitelmaksi niin julman tien, oman poikansa uhraamisen kaikkein kivuliaimmalla tavalla?

Kirjassa eletään 1300-lukua freskomaalarin kautta. Kristuksen kärsimyksen kuvaaminen on hänen työnsä raskaimpia vaiheita. Miten kuvata hetkeä, jossa Vapahtajamme ottaa koko maailman, kaikkien ihmisten synnit kannettavakseen? Miksi tämä, katseelle vastenmielinen kuva täytyy tehdä ja miksi Jumala, Isä, sallii tämän tapahtua pojalleen?

Tässä raskaimmassa hetkessä ei näy rakkautta. Se on täynnä tuskaa ja syvää ahdistusta. Siinä Jeesus, Jumalan täysin hylkäämänä, astuu syvimpään pimeyteen. ”Jumala kadottaa Jumalan” huutaen sen monelle ihmisellekin tutun tuskan: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Vapahtajamme on kaltaisemme, täysi ihminen. Hänen myötätuntonsa ja rakkautensa ihmiskuntaa kohtaa kumpuaa tästä tuskallisesta hetkestä. Se osoittaa meille, että hän tuntee meidän jokaisen kipumme, fyysisen ja henkisen ja ennen muuta sen syvimmän pimeyden hetken, kokemuksen Jumalan hylätyksi tulemisesta. Kaiken tyhjiin raukeamisen kauhun.

Pääsiäinen on juutalaisten juhlista tärkein, ja uudessa liitossa se on myös kristikunnalle merkittävin kirkkovuoden juhla. Mutta tiesitkö, minkä muistoksi juutalaiset viettävät lehtimajanjuhlaa tai suurta sovituspäivää?

Juutalaisessa uskonharjoituksessa vuotuisilla juhlilla oli – ja on edelleen – keskeinen merkitys. Tärkeää oli myös niiden viettäminen juuri oikeaan aikaan juhlakalenterin mukaan. Osa juhlista perustui Vanhan testamentin ohjeisiin, osa oli myöhemmin syntyneitä. Uudessa testamentissa viitataan joihinkin juutalaisten juhliin, joista osa on saanut uuden merkityksen uudessa liitossa.

Vanhassa testamentissa tarkin juhlakalenteri on Kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 23. Tekstissä mainitaan sapatin lisäksi viisi vuotuista juhlaa: uusi vuosi, suuri sovituspäivä, pääsiäinen, helluntai sekä lehtimajanjuhla. Näiden lisäksi juutalaisille tärkeitä juhlia ovat purim-juhla, josta säädetään Esterin kirjassa, sekä hanukka, joka on peräisin makkabealaisajalta 100-luvulta eKr.

Anna Pöyhönen on Suomen Raamattuopiston Säätiön musiikkisihteeri ja kanttori. Hiljainen viikko on kanttorille usein vuoden kiireisin viikko. Pöyhösen mielestä se on kirkkovuoden parasta aikaa, jolloin draaman kaari vie suurimmasta pimeydestä suurimpaan valoon – myös musiikissa.

Minkälainen on tuleva hiljainen viikkosi työn puolesta?

Palvelin Heinolan maaseurakunnan kappalaisena yli 14 vuotta. Nykyinen Heinolan pitäjänkirkko oli kotikirkkoni yli 22 vuotta. Sen alttaritaulussa Jeesus kantaa ristiään Golgatalle. Jeesuksen takana näkyy muutama sotilas keihäineen, sininen lippu, tikkaat ja muita ihmisiä. Ristin alaosaan on juuri tarttumassa vihreäpaitainen mies, Simon Kyreneläinen.

Taulussa huomio kiinnittyy Simoniin, sillä hän on kierosilmäinen. Alttaritaulua on ammuttu kevään 1918 taisteluissa ja ristinkantaja on saanut luodinreiän silmäänsä. Reikä on myöhemmin paikattu, mutta Simonista tuli kierosilmäinen.

Simon Kyreneläinen kuuluu siihen joukkoon Raamatun henkilöitä, joista tiedot ovat vain muutaman rivin mittaisia. Simon oli kotoisin Kyrenestä, Pohjois-Afrikasta nykyisen Libyan alueelta. Hänellä oli kaksi poikaa, Aleksandros ja Rufus. Ohikulkijana hänet pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Siinä kaikki. Vähäisistä tiedoista huolimatta Simon tunnetaan kaikkialla maailmassa.

Arjessani toistuu pieni leikkimielinen kisa. Käydessämme ruokakaupassa mieheni kanssa, hän pyrkii kassahihnan jälkeen latomaan kaikki ostokset nopeasti omaan reppuunsa. Jos en pidä varaani ja ehdi napata yhtään purkkia tai pussia, kotimatkalla miehelläni on painava, täysi kantamus selässään ja minulla ei mitään. Tämä tuntuu minusta vähän nololta ja matkalla jupisen, että pystyisin kyllä tekemään oman osani. Toisaalta on mukava kulkea, kun askel on kevyt.

Minulta on viety sellainenkin taakka, jonka painoa en täysin edes ymmärrä. Jeesus nosti harteiltani ja kantoi puolestani kaiken syntini rangaistuksen niin, ettei minulle jäänyt siitä mitään. Sana sanoo, että siitä kuormasta pienikään hippu ei olisi minun voimillani hievahtanut.

Siksi Jumalan Pojan selässä täytyi kerran olla karkea, raskas risti. ”Itse, omassa ruumiissaan, hän kantoi meidän syntimme ristinpuulle” (1. Piet. 2:24). Jeesusta painoi ihmisten pilkka ja Jumalan tuomio.

Talvisin olen tavannut pistäytyä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneissa. Erityisesti olen viipynyt Välimeri-huoneessa hengittelemässä vienosti tuoksuvaa vehreyttä. Kun lasien takaa pilkistää väritön ja kylmä maailma, tuntuu lehtevien kasvien katveessa kuljeskelu ilona iholla asti.

Samankaltaiselta minusta tuntuu myös pääsiäinen. Kun vilkuilee uutisia ja omaa sisimpäänsä, ympärillä näkyy karu ja toivoton kuoleman varjon maa. Otsikot huutavat pimeyttä ja hulluutta, sydän parka hytisee kylmässä kyynisyydessään. Yllättäen juuri tähän mahdottomuuteen alkaa valua elämän lämpö, Kristuksen tuoksu.

Puolen vuosisadan rajapyykin lähestyessä olen miettinyt paljon uskoa ja uskottavuutta. Olenko vakavasti otettava aikuinen, jos otan todesta nämä jeesusjutut? Tiede kehittyy, maailma muuttuu, minäkin muutun. Olisiko aika avartaa ajattelua ja päästää irti muinaisista uskomuksista?

Jumalan tuuli, hänen Henkensä, puhaltaa missä ja milloin tahtoo. Sitä eivät pidättele ihmisten asettamat esteet tai kahlehtivat säännöt. Ensimmäinen pääsiäinen kertoo siitä omaa selvää kieltään. Jeesuksen haudan suulle vieritetty kivi tai edes hautaa vartioimaan komennettu roomalainen sotilasjoukko eivät voineet estää kuoleman voittajaa tulemasta ulos haudasta.

Jumalan Hengen työtä yrittävät estää niin ateistiset totalitarismit kuin ääri-islamistiset valtiot. Tiukinkaan kuolemanrangaistuksella uhkaava sharia-laki tai kommunistinen hirmuhallinto ei kuitenkaan ole pystynyt eikä pysty estämään Kristuksen seurakunnan kasvua, joka joskus tapahtuu salassa maan alla. Surullisimpia historian vaiheita ovat olleet ne, joissa Kristuksen nimeä kantava kirkko on vainonnut Hengestä syntyneitä tai yrittänyt tukahduttaa herätystä. Niistä voi lukea Suomenkin kirkkohistoriasta. Herätykset kuitenkin lopulta ovat murtautuneet kaikkien esteiden läpi.

Eräs työtoverini on muutamankin kerran raamattutunnillaan siteerannut Paavalin sanaa: ”Minulle on avautunut laaja ja lupaava työmaa. Tosin myös vastustajia on paljon.” (1. Kor. 16:9) Jumalan työ herättää aina myös vastustusta, koska hengellinen sodankäynti on todellisuutta. Eräässä tilaisuudessa puhuttiin siitä, miten herätystä näyttää nyt tapahtuvan vähän kaikkialla. Yksi keskusteluun osallistuneista totesi vakavana, että meidän täytyy siis varautua vaikeuksiin. Mutta minkälaista sielunvihollisen vimmaa sitten joudummekin kokemaan, se on kuitenkin vain kukistetun vihollisen epätoivoista raivoamista ennen sen lopullista tuhoa. Ylösnoussut Kristus hallitsee jo nyt niin taivaassa kuin maan päällä.