Essi Tuomala

Suomalaisen lähetystyön alkuvuosina 1800-luvulla kotimaahan jääneet lähetyssaarnaajien morsiamet eivät voineet vuosikausiin työskennellä rakastettujensa rinnalla Ambomaalla. Tämä lähetyshistorian vaihe aiheutti lähetyskutsumuksen saaneille ihmisille monenlaisia vaikeuksia.  

Englantilaiset lähetysseurat halusivat 1800-luvulla lähettää veljet kentälle avioliiton solmineina. Mannermaiset seurat puolestaan katsoivat parhaaksi lähettää morsiamet kentälle vasta pari vuotta sulhastensa jälkeen. Suomen Lähetysseura noudatti tätä käytäntöä. Ja kuten muutkin eurooppalaiset lähetysseurat, Suomen Lähetysseura katsoi 1860-luvulla työnsä alkuvaiheessa, ettei lähetystyöntekijä saanut astua avioon ilman sen johtokunnan lupaa.

Kirkkohistorian professori Simo Heininen valottaa teoksessaan Naisen paikka. Suomalaiset Ambomaalla 1870–1900 sitä, millaista oli olla lähetyssaarnaajan morsian ja vaimo aikana, jona naisella ei lähetystyöntekijänä ollut selkeää työnkuvaa.

Aurora Forma, 26, on ollut useana vuonna talkoolaisena Maata Näkyvissä -festareilla, jotka pidetään Turussa 21.–23.11. Kolmatta vuotta teologiaa Åbo Akademissa opiskeleva Forma unelmoi jo kauan ennen ensimmäisiä festaritalkoitaan siitä, että saisi olla mukana tekemässä tapahtumaa. Tänä vuonna hän toimii festareilla neuvonnan aluevastaavana. Forman mielestä Maata Näkyvissä -festarit on upea mahdollisuus saada paljon nuoria koolle evankeliumin sanoman äärelle.

Miksi haluat itse olla mukana talkoissa tekemässä festareita?

”Helluntaiherätyksen syntymisestä lähtien henkikasteella on tarkoitettu Pyhän Hengen kastetta, johon liittyy kielilläpuhuminen.” Näin kirjoittaa Tapani Sopanen kolmiosaisessa herätyskristillisyyden historiassaan.

Sopanen lähtee varhaisen kirkon montanolaisuudesta ja keskiajan valdolaisista, ottaa muiden muassa mukaan myös meidän Ukko-Paavomme ja Lars Levimme ja päätyy helluntailaisuuteen ja karismaattiseen liikkeeseen. Kirjoittajan oma tausta näkyy siinä, miten suuren osan ja merkityksen helluntailiike ja sen sukulaiset saavat.

Näiden kirjojen ansio on siinä, että ne tuovat esiin sellaisia vapaakirkollisia ilmiöitä, jotka ovat muussa kirkkohistorian kirjoituksessa jääneet syrjään. Kirjoittaja muistuttaa siitä, että valtakirkot ovat usein vainonneet herätysliikkeitä. Herätykset ovat häirinneet kirkon rauhaa.

Martti Lutherin Sidotun ratkaisuvallan julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 500 vuotta. Sitä on sanottu Lutherin vaikeimmaksi teokseksi. Professori Antti Laato kertoo, miksi se kuitenkin kannattaa lukea.

Professori Antti Laato yritti lukioaikana yhteensä kolme kertaa aloittaa Martti Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa, mutta hanke tyssäsi kerta toisensa jälkeen aloittelijan mokaan.

– Kun sitten vihdoin luin sen kokonaan, lähdin liikkeelle Erasmuksen tekstistä. Sitten vasta hahmotin kunnolla, mistä on kyse, hän kertoo.

Ajatus seksuaalisesta suuntautumisesta ylhäältä päin annettuna synnynnäisenä ominaisuutena, jota yksilö ei mitenkään voi itse hallita, on hyvin tuore, huomauttaa pastori Matthew Rueger vastikään suomennetussa kirjassaan Kristillinen opetus seksuaalisuudesta langenneessa maailmassa.

Kristillinen seksuaalimoraali herättää tätä nykyä länsimaissa laajasti vastustusta ja jopa vihaa. Amerikkalaisen pastori Matthew Ruegerin hiljattain suomeksi julkaistu kristillisen seksuaaliopetuksen puolustuspuhe muistuttaa, ettei ensimmäisillä kristityillä ollut yhtään helpompaa. Heidän edustamansa näkemys, jonka mukaan seksi ei ole vallan tai itsekkään nautinnon väline eikä myöskään välttämätön paha suvun jatkumiseksi, oli antiikin maailmassa radikaali. Paavalin opetus tasavertaisesta, elinikäisestä kumppanuudesta miehen ja vaimon välillä oli jyrkästi ristiriidassa ympäröivän kulttuurin arvojen kanssa: koko valtakunta keisareita myöten rypi himoissaan ja käytti alempisäätyisiä seksiorjinaan ihmisarvoa alentavissa orgioissaan, homo- ja heteroseksuaalisissa.

”Ummehtunutta konservatiivisuutta” edustaa siis pikemminkin seksuaalinen holtittomuus kuin Raamatun seksuaalimoraali, joka Ruegerin mukaan on aina törmäyskurssilla maailman arvojen kanssa. Kristinusko mullisti tälläkin saralla kaikkia niitä yhteiskuntia, joissa se alkoi saada jalansijaa.

Vanhan testamentin ”ihannekuningas” Daavidin elämässä on paljon yhtäläisyyksiä Jeesuksen kanssa, mutta myös suuria eroavaisuuksia. Jeesus on koko ihmiskunnan Vapahtaja – myös raskaasti rikkoneen Daavidin.

Uuden testamentin mukaan Jeesus oli Daavidin jälkeläinen – mutta mitä se tarkoittaa? Antti Laato kirjoitti Sanansaattaja-lehdessä hiljattain Daavidista Jeesuksen sukuluetteloissa ja sukuluetteloiden neljästä naisesta, joten emme tällä kertaa palaa niihin. Voimme vain todeta, että Jeesus oli Daavidin poika (Luuk. 18:39).

Palmusunnuntaista kertoessaan eri evankelistat kertovat kansan laulaneen tai huutaneen Jeesukselle eri tavoin. Tämä on selvää, sillä eihän kyseessä ollut mikään johdettu kuoro, joka olisi huutanut yhteen ääneen samoin sanoin. Luukas ei käytä meille adventin evankeliumista tuttua hoosianna-sanaa – se olisi ollut hänen pakanalukijoilleen outo – sen sijaan hän käyttää kreikan sanaa doksa, kunnia. Hän käyttää Jeesuksesta arvonimeä ”kuningas”, Matteuksella on ”Daavidin Poika”, Markuksella ”Daavidin valtakunta” ja Johanneksella ”Israelin kuningas”. Kaikkien näiden arvonimien voitiin ymmärtää tarkoittavan maallista messiasta.

Seppo Laakso: Ei ole täällä mitään pysyvää. Keskusteluja luopumisesta Veijo Järvisen kanssa. Väyläkirjat 2025.

Psykoterapeutti Seppo Laakso sai keväällä 2024 yllättävän tehtävän. Hänen ystävänsä ja entinen työtoverinsa, Harjavallan kirkkoherran toimesta eläköitynyt Veijo Järvinen (1945–2024) pyysi Laaksoa kirjoittamaan kirjan luopumisen koulusta. Tuolloin hoitokodissa asuneella Järvisellä oli elinaikaa enää joitakin kuukausia, vaikka hän ei sitä silloin tiennytkään. Järvinen halusi Laakson kanssa pohtia tunteita, joita ihmisessä herää, kun hän tietää, että kuolema lähestyy. ”Olen elämässäni pitänyt aika monta puhetta luopumisesta ja kaiken jättämisestä, kun olen siunannut vainajia. Mielestäni en ole puhunut väärin, mutta syvyysulottuvuus on tullut nyt vasta. Ovi on ollut raollaan tällä, ja nyt se on jo aika lailla auki”, Järvinen pohti. Hänelle vaikeinta oli luopumisessa se, ettei hän enää näkisi läheisiään, kun olisi poissa.

Ei ole täällä mitään pysyvää koostuu Veijo Järvisen ja Seppo Laakson pohdinnoista, jotka punoutuvat yhteen niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, joita Laaksossa herää hänen saatellessaan ystäväänsä kohti kuoleman hetkeä. Yhteiset rukoushetket ovat tärkeitä miehille, jotka ovat tehneet yhdessä Athos-vuorelle suuntautuneen pyhiinvaelluksenkin. Järvinen ei voi enää osallistua kotiseurakuntansa messuun eikä jaksa aina edes sanoa Isä meidän -rukoukseen kuin ”Amen”.

Leena Ylimäki toivoo, että teatteria taidemuotona voitaisiin hyödyntää enemmän kirkossa ja kristillisissä järjestöissä.  

Leena Ylimäki oli ujo ja arka lapsi, joka rakasti teatteria.

– Teimme serkkujen kanssa mummolassa lapsuuden kesinä sketsejä. Puutarhakeinu toimi katsomona mummille ja muille aikuisille. Haaveilin näyttelemisestä ja minulla oli siihen ujoudestani huolimatta sisäinen palo, Ylimäki kertoo.