Essi Tuomala

”Mitään ei saa enää sanoa”, on usein kuultu puuskahdus, kun keskustelu jostakin tunteita herättävästä ja työläältä tuntuvasta aiheesta on päättynyt umpikujaan. Erityisen haastavaa on puhua vaikeista aiheista koulussa.

Voiko aiheista, jotka herättävät voimakkaita tunteita ja joiden pelkkä esille ottaminen jo loukkaa toisia, puhua kouluissa ja yliopistoissa ollenkaan? Tätä pohditaan Mikko Puustisen, Jenni Marjokorven ja Janne Säntin toimittamassa teoksessa Erimielisten tila. Vaikeiden aiheiden käsittely opetuksessa.

Puustinen, Marjokorpi ja Säntti määrittelevät vaikeiksi aiheiksi teemat, jotka herättävä keskustelijoissa syviä, identiteetteihin asti ulottuvia erimielisyyksiä sekä vahvoja tunteita. Tällaiset teemat liittyvät usein politiikkaan, maailmankuvaan ja arvoihin.  Vaikeita aiheita ovat myös henkilökohtaisesti herkät teemat kuten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai terveydentilaan liittyvä asiat.

Annukka Häkämies on tehnyt työuransa kriisi- ja mielenterveystyön parissa. Kasvatustieteilijän oivallukset kiteytyvät siihen, että vaikeissa vaiheissa ei pidä yrittää sinnitellä yksin, sisun voimalla.

Annukka Häkämies aloitti vuosia sitten opettajankoulutusta käydessään tärkeän näytetunnin pitämisen ”hirveän tärkeänä”, kuten hän itse kuvaa. Häkämies istui katederilla opettajan pöydän takana. Häntä jännitti, ja hän alkoi siksi leikkiä jaloillaan tuolilla. Yleisönä olleet opiskelijat eivät nähneet luennoitsijan jalkoja pöydän edessä olleen levyn takaa.

– Kuinka ollakaan, tuoli lähti altani ja putosin pöydän alle. Koko sali oli aivan hiljaa. Sitten nousin pöydän alta ja jatkoin opetusta kesken jääneestä lauseesta.

Kasteesi hetkellä sinun käskettiin laittaa kengät jalkaasi, ottaa takkisi ja lähteä. Näin alkoi eksoduksesi kohti taivasta.

Jos olet joskus kuullut hyvän sävelmän tai melodian, vaikkapa jossakin radion iskelmässä tai hengellisessä laulussa kirkossa, tiedät, kuinka tämä melodia jää mieleesi. Päivien ja viikkojenkin jälkeen tunnistat melodian, vaikka kuulisitkin siitä vain ohikiitävän sävelen tai sointukierron katkelman.

Raamattu on täynnä tällaisia melodioita ja säveliä. En nyt puhu musiikista vaan rakenteista ja kuvista, jotka nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä rakenteet opettavat meille jotain tärkeää. Jos olet lukenut Raamattua jo hyvän aikaa, alat tunnistaa tällaisia rakenteita tai melodioita nopeammin ja useammin. Tämä taito on hyvä oppia. Jumalamme on nimittäin suuri taiteilija, joka maalaa monilla väreillä, mutta käyttää usein samoja värejä kertoessaan samoista teemoista.

Keväällä 2023 Ukrainan Hersonista kotoisin oleva Olena Haverinen työskenteli Helsingin Kampissa sijaitsevassa hotellissa Sleyn Luther-kirkkoa vastapäätä. Eräänä sunnuntaina hän lähti ystävänsä ehdotuksesta käymään kirkon jumalanpalveluksessa. Sen sunnuntain jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.

Keväällä 2023 Ukrainasta kotoisin oleva Olena Haverinen työskenteli Mestari-hotellissa Helsingin Kampissa. Hän oli jo jonkun aikaa käynyt työkaverinsa kanssa seurakunnassa, jota ei kuitenkaan tuntenut kodikseen. Kerran samainen työkaveri ehdotti, että he menisivätkin työpaikkaa vastapäätä sijaitsevan Sleyn Luther-kirkon jumalanpalvelukseen.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin luterilaisessa jumalanpalveluksessa, Olena kertoo.

Selja Havi, 21, pitää pyhäkoulua Seinäjoen Hyvän paimenen kappelilla. Pyhäkoulunopettajana hän pääsee luontevasti tutustumaan monen ikäisiin seurakuntalaisiin.

Miten sinusta tuli pyhäkoulunopettaja?

Muutin Seinäjoelle vähän yli vuosi sitten opintojen perässä ja aloin käydä Hyvän paimenen kappelilla messussa. Rusaman Matti (Hyvän paimenen kappelin pastori) kysyi minua tähän tehtävään viime keväänä.

Kohta on käsillä yksi vuoden kohokohdista. Kyseessä on perhejuhla, sukupolvia yhdistävä iloinen tapahtuma. En tässä tarkoita joulua, tarkoitan Maata näkyvissä -festareita. Jos olet ajatellut, että kyseessä on nuorisotapahtuma, olet osittain väärässä. Kyseessä on monen sukupolven tapahtuma.

Olen kuullut paljon puhetta siitä, että nuoria on nykyään vaikea saada tekemään vapaaehtoistyötä tai ottamaan vastuuta. Se voi olla totta. Olen myös nähnyt, miten Maata näkyvissä -festareilla nuoret ja nuoret aikuiset kantavat lähes kaiken päävastuun tapahtuman suunnittelusta ja toteuttamisesta. Se on joka vuosi yhtä vaikuttavaa.

Raamatussa puhutaan Jumalan valtakunnan erikoisesta järjestyksestä, jossa pienin on suurin ja viimeinen on ensimmäinen. Maata näkyvissä -festareilla olen kokenut käytännössä, miten asioiden järjestäminen epätavallisella tavalla toimii juuri oikein. Festareilla nuoret johtavat työtä, me vanhemmat osallistumme talkoisiin. Isäni osallistuu festaritalkoisiin tiimissä, jossa nuorimmat talkoolaiset ovat häntä lähes kuusikymmentä vuotta nuorempia. Olen ollut talkoolaisena jakamassa ruokaa suuressa messuhallissa, jossa koko ruokailutilannetta johtavat parikymppiset nuoret. Nuoret aikuiset ovat myös hoitaneet ruokatilaukset, keittäneet soppatykeillä puuroa aamuyöllä ja tehneet talkoolaisten työvuorolistat. Ja ne nuoret talkootyönjohtajat ovat myös muistaneet asioiden tärkeysjärjestyksen ja keränneet jokaisen talkoovuoron aluksi talkooväen yhteiseen rukoukseen.

Seurakuntanuoret ympäri Suomea suuntaavat yhä vuosittain marraskuussa 40-vuotiaille Maata Näkyvissä -festareille. Nuoret ymmärtävät festareilla, etteivät he ole kristittyinä yksin, kertovat nuorisotyönohjaajat Kimmo Koivisto ja Karoliina Juntti.

Syksyllä 1985 Kimmo Koivisto mietti, olisiko jossakin jokin tapahtuma, johon hän voisi viedä nuorensa. Koivisto oli juuri aloittanut työt nuorisotyönohjaajana Säkylässä, nykyisessä Säkylä-Köyliön seurakunnassa.

– Oli tosi hiljaista. Sitten äkkäsin, että turkulaiset ovat järjestämässä jotakin.

Viime viikkojen hätkähdyttävin kirkollinen uutinen maailmalta oli anglikaanisen kirkkoyhteisön jakautuminen. Raamattu-konservatiiviset anglikaanikirkot ilmoittivat 16.10. sanoutuvansa irti Canterburyn arkkipiispan kaitsennasta ja yhteydestä liberaaleihin anglikaanisiin kirkkoihin. Näiden konservatiivisten kirkkojen jo vuonna 2008 muodostama GAFCON-yhteisö ei katsonut jättäneensä anglikaanista kirkkoyhteisöä vaan julistautui itse maailmanlaajan anglikaanisen kirkkoyhteisön viralliseksi edustajaksi. Taustalla oli jo pitkään jatkunut jännite lähinnä globaalin etelän perinteistä kristillistä uskoa edustavien sekä pohjoisen ja lännen liberalisoituneiden kirkkojen välillä. Keskeisinä konkreettisina kysymyksinä olivat suhtautuminen samaa sukupuolta olevien avioliittoihin ja homosuhteessa eläviin pappeihin ja piispoihin. GAFCON-yhteisön kirkot edustavat yli 50 % kaikista maailman anglikaaneista.

Kristinuskon painopiste on jo pitkään ollut globaalissa etelässä. Muun muassa suurimmat luterilaiset kirkot ovat Afrikassa, suurimpana Etiopian Mekane Yesus -kirkko. Etelän kirkot ovat pääosin raamattukonservatiivisia. Nyt tapahtunut anglikaaniyhteisön hajoaminen kertoo siitä, että etelän kirkot ovat saaneet tarpeekseen pohjoisen ja lännen alati liberalisoituvasta arvomaailmasta, joka on myrkyttänyt myös kirkot. Etelän kristityt eivät halua meidän liberaaleja arvojamme ja teologiaamme, joita me olemme yrittäneet heille tyrkyttää.

Onko noin sadan miljoonan jäsenen anglikaaniyhteisön hajoaminen alkusoittoa laajemmalle jakautumiselle? Miten käy luterilaisen kirkkoyhteisön? Luterilaisen Maailmanliiton (LML) suurimmat jäsenkirkot ovat raamattukonservatiivisia, mutta LML:n teologinen linja on hyvin liberaali. Milloin etelän luterilaiset kirkot seuraavat anglikaanisten sisarkirkkojensa esimerkkiä?

Läpi historian kristinuskon polttavimpia kysymyksiä on ollut se, miten Jeesuksen seuraajan tulisi suhtautu viholliseen. Jälleen se kipuilee ympäri maailmaa kuin tulehtunut hammas. Sodat ja niiden uhat ravistelevat kansoja, ja samaan aikaan meistä kaikista on pian tulossa jossakin kohden toistemme vihollisia.

Lähimmäisenrakkaus ei ole mitenkään radikaalia kristinuskossa – jos lähimmäisellä viitataan lähellä eläviin, naapureihin ja ystäväpiiriin. Kaikissa uskonnoissa ja humanistisissa ajattelumalleissa on läsnä kehotus kunnon ihmisen kunnioittamiseen ja vastavuoroiseen rakastamiseen.

Jeesus kuitenkin irtautuu kaikista oman aikansa ajattelutavoista – ja kaikkien aikakausien ajattelutavoista – tällä yhdellä tokaisulla: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” (Matt 5:43–44).

Lähes 30 vuotta sitten kuolleen Ruotsin kirkon piispan, Bo Giertzin, raamattu- ja virkanäkemystä on puitu tänä syksynä Kotimaa-lehdessä. Giertzin virkateologiasta väitellyt Anssi Ollilainen ottaa osaa keskusteluun.

Arkkipiispa emeritus John Vikström kirjoitti Kotimaa-lehden vierasblogissa naispappeuden ja sukupuolineutraalin avioliittonäkemyksen vastustuksen perusteista Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Vikströmin mukaan vastustajien argumentaatio nojaa biblisismiin ja edustaa pikemminkin kalvinismia kuin luterilaisuutta.

Biblisismillä Vikström viittaa 1800-luvulla Saksassa kehittyneeseen suuntaukseen, jonka mukaan Raamattu on riittävä ja ainoa lähde kaikelle jumalatiedolle. Biblisistit hylkäsivät sekä kirkon tunnustukset että yleishumanistisen filosofian. Biblisismi oli autonomian aikaan Suomen merkittävimpiä teologisia koulukuntia, ja sitä edustivat arkkipiispoista Torsten Thure Renvall ja Gustaf Johansson.