Essi Tuomala

Minulla on ystävä, joka oli lukeva lapsi, josta tuli ei-kovinkaan-lukeva aikuinen. Yksi kirjasaaga on kuitenkin vienyt hänet aikuisiällä mennessään: Harry Potter. Olen yrittänyt laajentaa hänen repertuaariaan henkilökohtaisilla lukuvinkkauksilla, joissa esitellään (mielestäni!) mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä teoksia. Ystävä on lainannut velvollisuudentuntoisesti joitakuita ja ehkä avannutkin niitä, mutta into ei ole läikähtänyt hänen sydämessään. Rakkaus ei synny painostuksen alla, huomaan. Mutta kun Harry Potter ja viisasten kivi -kansi pitkänenäisine ja nököhampaisine hahmoineen osuu näköpiiriin, tarinan kutsu kantautuu ihanana kirkkaana torvensoittona ja johdattaa lohikäärmeen selästä avautuvalle värikylläiselle matkalle yhä uudelleen.

Älkää ymmärtäkö väärin: minusta Harry Potter on mainio romaanisarja. (Ja he, joiden mielestä se viekoittelee lapset kääntymään mustan magian kätyreiksi, voivat matkustaa aikakoneella 1990-luvulle keskustelemaan asiasta.) Minun on vain ollut hieman vaikea sisäistää tätä yhden asian äärelle lukkiutumista. ”Kaipaan maailmoja”, toteaa ystäväni. Hän tarkoittaa maailmoja, joihin voi uppoutua kokonaisvaltaisesti – joskus paetakin. Ja Harry Potterin Tylypahka kierreportaineen, Kolmivelhoturnajaisineen ja Bertie Bottin joka maun rakeineen on niin runsas miljöö, että siitä riittää ruhtinaalliseksi toviksi.

Kyllä minä maailmojen kaipuun ymmärrän. Maailma, jossa me elämme, on riitaisa ja epäoikeudenmukainen ja väkivaltainen ja julma. Tiedän, etten ole ainut, joka on kuluneena vuonna aika ajoin päättänyt: en taida hetkeen altistaa itseäni uutisille, edes selata otsikkoja. Pois silmistä hullut hallitsijat ja väärämieliset valtataistelut! Ja sitten on tietysti kullakin omat kamppailunsa, joissa rintamalinjan vastakkaisilla puolilla sapeleitaan kalistelevat esimerkiksi HH- ja PP-joukot (= Hauraimmat Haaveet & Pahimmat Pelot). Eskapismi, pako todellisuudesta, on ovi, jonka karmien välistä hohtaa houkutteleva, lohdullinen valo hämäryyteen kyllästyneelle.

Antti Arkkila, 28, kantaa vapaaehtoisena kenttätiimin puheenjohtajana vastuun siitä, että Evankeliumijuhlaan nousevat ajallaan tarvittavat rakennelmat, kuten teltat, vessat sekä myynti- ja vesipisteet.

Miten päädyit tähän vastuutehtävään?

Vastasin myöntävästi, kun kutsuttiin! Kyllähän sitä helpommin tulee suostuttua, kun joku varta vasten pyytää. Silloin ei kehtaa kieltäytyä. Ja onhan se mukavaakin, kun pyydetään.

Elias Lönnrot oli Kalevalan kokoaja, lääkäri ja suomalaiskansallinen ikoni. Uuden tutkimuksen valossa hän oli myös ristiriitaisempi henkilö kuin aiemmin on ajateltu.

Oliko kansalliseksi ikoniksi nostettu tiedemies Elias Lönnrot (1802–1884) yksinomaan vaatimaton, nöyrä, uupumaton uurastaja ja jopa pyhimysmäinen kulttihahmo, jollaisena hänet on ollut tapana kuvata? Tämä kysymys on askarruttanut historiantutkija ja emeritaprofessori Irma Sulkusta. Sulkusen mielestä Lönnrotista vallitsee melko puiseva ihannekuva, jota hän on halunnut ravistella teoksessaan Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025). Edellinen Lönnrotin elämäkerta, Aarne Anttilan Elias Lönnrot: Elämä ja toiminta, ilmestyi jo 1930-luvulla.

Elias Lönnrot syntyi Sammatissa räätälin poikana. Hän opiskeli sinnikkäästi, teki jalkaisin pitkiä runojenkeruumatkoja, toimi lääkärinä ja päätyi Helsingin yliopistoon suomen kielen professoriksi. Jo Lönnrotin aikalaiset nostivat hänet sankariksi J.V. Snellmanin ja Zachris Topeliuksen rinnalle. Irma Sulkusen mukaan nouseva kansakunta ja voimistuva kansallisuusaate tarvitsivat suurmiehiä ja kulttihahmoja edustamaan yhteisiä tavoitteita. Jalustalle nostettuja henkilöitä ihailtiin. Elias Lönnrot oli esimerkki kaikille suomalaisille, koska hän työskenteli voimiaan säästämättä oman kansan hyväksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtohahmot maalasivat Elias Lönnrotista kuvan, joka sopi osaksi1800-luvun kielitaisteluita ja poliittisia kamppailuja. Eräänlainen Lönnrot-kultti vahvistui 1910-luvulla, jolloin Suomessa ajettiin voimakkaasti suomen kielen aseman parantamista ruotsin kieleen nähden.

Kirkon avioliittokeskustelussa ääripäiden välillä on niitä, jotka kokevat, että avioliittokannan säilyttäminen ennallaan toukokuun kirkolliskokouksessa oli oikea ratkaisu, koska teologisia perusteita muutokselle ei vielä ollut riittävästi. Heidän ajatuksensa näyttää kuitenkin olevan se, että samaa sukupuolta olevien kirkolliseen avioliittoon vihkiminen tulee kyllä ajallaan hyväksyä, ja hyvät teologiset perusteetkin varmasti lopulta löytyvät.

Teologia on mielenkiintoinen oppiaine. Joka sen hyvin taitaa, osaa selittää mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi ja perustella asiansa teologisin termein vakuuttavasti. Välillä tuntuu siltä, että juuri sitä meille teologeille yliopistossa opetetaankin. Teologiasta on tullut väline ajaa kirkollisessa päätöksenteossa muualta omaksuttuja ja usein kirkon pitkän perinteen vastaisia näkemyksiä. Hyvän teologian pitäisi kuitenkin toimia aivan toisin ja päästä palvelijan asemasta herraksi. Hyvän teologian tulisi ohjata meidän ajatuksiamme ja näkemyksiämme Jumalan tahdon mukaisiksi. Ajankohtaiseen keskusteluun sovellettuna: jos Jumala on asettanut avioliiton vain miehen ja naisen välille, ei samaa sukupuolta olevien avioliitolle voi löytää teologisia perusteita, vaikka niitä kuinka etsisi.

Perusongelma on siinä, että monet teologiset suuntaukset ovat erkaantuneet kauas Raamatusta. Esimerkiksi vapautuksen teologia ja erityisesti feministiteologia ovat ennemmin kääntyneet kritisoimaan Raamatun tekstejä ja haluavat luoda Raamatun patriarkaaliseksi koetusta arvomaailmasta vapaata teologiaa.

Uushenkisyyttä ei pääse pakoon missään: se tulee vastaan niin naistenlehtien sivuilla, terveydenhuollossa kuin seurakunnassakin. Raamatunlukijain Liitto on vastannut haasteeseen lanseeraamalla Ylivoimainen kirkkaus -sivuston, jossa uushenkisiin uskomuksiin otetaan kantaa raamattuopetuksen lomassa. 

Naistenlehdissä mainostetaan äänimaljahoitoja, terveydenhuollon hoitosuosituksissa törmää mindfulnessiin, kirkollisessa lehdessä haastatellaan noitia ja shamaaneja ja seurakunnan tiloissa joogataan.

Uushenkisiä ilmiöitä ei pääse pakoon missään, ei edes työpaikan pakollisessa hyvinvointipäivässä.

Maleena Savolainen, 19, vietti kevään raamattukurssilla Karkussa ja rakastui Roomalaiskirjeeseen. Arjessaan hän lukee Raamattua päivittäin – joskus yhden jakeen, toisinaan taas useamman luvun kerralla.

Minkälainen on oma raamatunlukurutiinisi arjen keskellä?

Koitan lukea Raamattua joka päivä, mutta se, miten paljon luen kerralla, vaihtelee yhdestä jakeesta muutamaan lukuun. Ilta on minulle yleensä sopivin aika lukea. Moni sanoo, että jos Raamattua ei lue aamulla, sen lukeminen jää kokonaan. Itselläni aamut ovat kuitenkin niin kiireisiä, että raamatunlukua on vaikea sovittaa siihen kohtaan, mutta illalla ennen nukkumaanmenoa on kiva rauhoittua Raamatun ääressä.

Tommi Hakkari sai jo lapsena sydämelleen sorretut ihmisryhmät. Vainottujen kristittyjen kohtaaminen on saanut hänet pohtimaan, mitä maanpäällinen menestys tarkoittaa kristityn elämässä.

Lukiolaispoika oli sonnustautunut pukuun ja kravattiin, kun hän meni kysymään kesätöitä Sipoon Sanomista. Toimittaja oli epäilevä: ”Olet lukiossa, ja kuvittelet pääseväsi kesätoimittajaksi!” Lehden päätoimittaja, joka lauloi samassa kuorossa kuin työnhakijan isä, halusi kuitenkin antaa nuorukaiselle mahdollisuuden. Tämä saisi kokeilla toimittajan hommia seuraavana viikonloppuna.

Ensi töikseen poika haastatteli tuohon aikaan julkisuuteen noussutta nuorta filosofia Pekka Himasta. Ja sai kesätyöpaikan. Sen kesän viikonloput hän teki juttuja kylän tapahtumista. Aiheet vaihtelivat päiväkodin pihan uudesta keinusta gallupiin siitä, mitä mieltä sipoolaiset olivat mansikoiden hinnasta.

Teuvo V. Riikonen sanoi joskus, ettei kiitollisuus ole sitä, että jos toinen lyö sinua pesäpallomailalla päähän, sinä sanot: ”Kiitos Herralle!” Lainomainen kiittäminen tuntuu helposti luotaantyöntävältä teeskentelyltä. Oikea kiitollisuus sen sijaan on Pyhän Hengen hedelmää, joka nousee pelastetun sydämestä.

Olen usein kertonut edesmenneestä miehestä, joka kävi silloin tällöin meidän nuorempien miesten raamattu- ja rukouspiirissä. Hänellä oli tapana sanoa sytyttävästi: ”Oli pikkusen hyvä olla.” Hän kertoi vuosikymmenien takaisesta evankelisen herätyksen ajasta, jolloin Jumalan armo oli hänelle kirkastunut. Siitä tuli ”pikkusen hyvä olla.”

Apostolin mukaan (2. Tim. 3:2) yksi lopunaikojen paheista on se, että ihmiset ovat toisiaan kohtaan kiittämättömiä. Toisaalta, kun Pyhä Henki saa todistaa meidän hengellemme, että me olemme Jumalan lapsia ja että ”Taivaan Isä pitää huolta lapsistaan ja voimaa antaa päivään uuteen”, saa se meidät, jotka olemme hitaita, kiittämään Jumalaa.