Essi Tuomala

Näiden kirjojen ansio on siinä, että ne tuovat esiin sellaisia vapaakirkollisia ilmiöitä, jotka ovat muussa kirkkohistorian kirjoituksessa jääneet syrjään. Kirjoittaja muistuttaa siitä, että valtakirkot ovat usein vainonneet herätysliikkeitä. Herätykset ovat häirinneet kirkon rauhaa.

– Kun sitten vihdoin luin sen kokonaan, lähdin liikkeelle Erasmuksen tekstistä. Sitten vasta hahmotin kunnolla, mistä on kyse, hän kertoo.

”Ummehtunutta konservatiivisuutta” edustaa siis pikemminkin seksuaalinen holtittomuus kuin Raamatun seksuaalimoraali, joka Ruegerin mukaan on aina törmäyskurssilla maailman arvojen kanssa. Kristinusko mullisti tälläkin saralla kaikkia niitä yhteiskuntia, joissa se alkoi saada jalansijaa.

Palmusunnuntaista kertoessaan eri evankelistat kertovat kansan laulaneen tai huutaneen Jeesukselle eri tavoin. Tämä on selvää, sillä eihän kyseessä ollut mikään johdettu kuoro, joka olisi huutanut yhteen ääneen samoin sanoin. Luukas ei käytä meille adventin evankeliumista tuttua hoosianna-sanaa – se olisi ollut hänen pakanalukijoilleen outo – sen sijaan hän käyttää kreikan sanaa doksa, kunnia. Hän käyttää Jeesuksesta arvonimeä ”kuningas”, Matteuksella on ”Daavidin Poika”, Markuksella ”Daavidin valtakunta” ja Johanneksella ”Israelin kuningas”. Kaikkien näiden arvonimien voitiin ymmärtää tarkoittavan maallista messiasta.

Ei ole täällä mitään pysyvää koostuu Veijo Järvisen ja Seppo Laakson pohdinnoista, jotka punoutuvat yhteen niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, joita Laaksossa herää hänen saatellessaan ystäväänsä kohti kuoleman hetkeä. Yhteiset rukoushetket ovat tärkeitä miehille, jotka ovat tehneet yhdessä Athos-vuorelle suuntautuneen pyhiinvaelluksenkin. Järvinen ei voi enää osallistua kotiseurakuntansa messuun eikä jaksa aina edes sanoa Isä meidän -rukoukseen kuin ”Amen”.

– Teimme serkkujen kanssa mummolassa lapsuuden kesinä sketsejä. Puutarhakeinu toimi katsomona mummille ja muille aikuisille. Haaveilin näyttelemisestä ja minulla oli siihen ujoudestani huolimatta sisäinen palo, Ylimäki kertoo.

Minulle gospel on aina ollut enemmän kuin musiikkia. Olen ollut pienestä asti gospeldiggari (LIISA VOISKO TUOHONKURSIIVIN LISÄKSI/SIJAAN TEHDÄ SELLASEN MERKKIVÄLIEN HARVENNUKSEN, KUN ON VAIKEA SANA T: MARTTI): kymmenvuotiaana kuuntelin Jaakko Löytyn ensimmäistä levyä Asioita, joista vaietaan ja pian sen jälkeen Pro Fiden toista albumia. Kaikki lähti niistä hetkistä. Ajattelen, että gospel on maailman paras väline maailman parhaalle viestille Jumalan rakkaudesta, joka tulee ilmi Jeesuksessa. Moni ajattelee, että se on vähättelyä, jos sanon, että gospel on väline – mutta sehän on valtava asia, jos saa olla väline evankeliumille.

Muistan, kuinka joskus lapsena luin Ilmestyskirjaa ensimmäistä kertaa. Siinä taivas kuvattiin kyllä kauniina ja upeana, mutta silti en voinut pettymykselleni mitään. Ihmisen osa vaikutti olevan laulaa ylistyslauluja Jumalan edessä, ja vieläpä kokonaisen ikuisuuden. Ajattelin, että ennen pitkää kyllästyisin takuuvarmasti. Nykyäänkin aikoina, jolloin rukouselämä tuntuu takkuavan, ajatus ikuisesta ylistyksestä ei ole se rohkaisevin. Ehkä se kuitenkin on sitä, mitä sieluni todella haluaa silloin, kun mikään synti ei ole sitä repimässä vääriin suuntiin.