Essi Tuomala

Raamatussa puhutaan Jumalan valtakunnan erikoisesta järjestyksestä, jossa pienin on suurin ja viimeinen on ensimmäinen. Maata näkyvissä -festareilla olen kokenut käytännössä, miten asioiden järjestäminen epätavallisella tavalla toimii juuri oikein. Festareilla nuoret johtavat työtä, me vanhemmat osallistumme talkoisiin. Isäni osallistuu festaritalkoisiin tiimissä, jossa nuorimmat talkoolaiset ovat häntä lähes kuusikymmentä vuotta nuorempia. Olen ollut talkoolaisena jakamassa ruokaa suuressa messuhallissa, jossa koko ruokailutilannetta johtavat parikymppiset nuoret. Nuoret aikuiset ovat myös hoitaneet ruokatilaukset, keittäneet soppatykeillä puuroa aamuyöllä ja tehneet talkoolaisten työvuorolistat. Ja ne nuoret talkootyönjohtajat ovat myös muistaneet asioiden tärkeysjärjestyksen ja keränneet jokaisen talkoovuoron aluksi talkooväen yhteiseen rukoukseen.

– Oli tosi hiljaista. Sitten äkkäsin, että turkulaiset ovat järjestämässä jotakin.

Onko noin sadan miljoonan jäsenen anglikaaniyhteisön hajoaminen alkusoittoa laajemmalle jakautumiselle? Miten käy luterilaisen kirkkoyhteisön? Luterilaisen Maailmanliiton (LML) suurimmat jäsenkirkot ovat raamattukonservatiivisia, mutta LML:n teologinen linja on hyvin liberaali. Milloin etelän luterilaiset kirkot seuraavat anglikaanisten sisarkirkkojensa esimerkkiä?

Jeesus kuitenkin irtautuu kaikista oman aikansa ajattelutavoista – ja kaikkien aikakausien ajattelutavoista – tällä yhdellä tokaisulla: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” (Matt 5:43–44).

Biblisismillä Vikström viittaa 1800-luvulla Saksassa kehittyneeseen suuntaukseen, jonka mukaan Raamattu on riittävä ja ainoa lähde kaikelle jumalatiedolle. Biblisistit hylkäsivät sekä kirkon tunnustukset että yleishumanistisen filosofian. Biblisismi oli autonomian aikaan Suomen merkittävimpiä teologisia koulukuntia, ja sitä edustivat arkkipiispoista Torsten Thure Renvall ja Gustaf Johansson.

Marja Kurosen päivä on alkanut vesijuoksulla. Menemme lounaalle Kenkäveron pappilaan. Kahdeksantoista huonetta käsittävä pytinki on Suomen suurin puupappila. Kuroselle tulee Kenkäveron tunnelmasta mieleen Haukivuorella sijaitseva lapsuudenkoti, jonka rakennuksista osa on 1700-luvulta. Nykyään Kurosen veli viljelee Lietlahden tilalla luomuporkkanaa.

Suomessa lähes jokaisella ihmisellä on jonkinlainen koti. Kodin tulisi olla turvapaikka tämän ajan myrskyiltä ja myllerryksiltä. Kodissa tulisi olla hyvä olla. Silti me tiedämme, että aina näin ei ole. Taivaallisessa kodissa tilanne on toinen. Ilmestyskirja sanoo näin: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuina pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:1–4)

– Lapsuudenkaverini Pasi Salminen, joka on nykyään Ruskon seurakunnan kirkkoherra, kertoi että olin sanonut Timon hautajaisissa, että haluaisin järjestää Timon muistoksi tapahtuman. En itse muista sitä, Miettinen kertoo.

Marraskuun alussa kokoontuvan kirkolliskokouksen esityslistalla on Helsingin hiippakuntavaltuuston aloite kirkon lähetystyön kokonaisarvioinnin tekemiseksi. Aloitteessa pyydetään piispainkokousta tekemään selvitys ja ryhtymään toimenpiteisiin järjestelmän muuttamiseksi. Aloitteen todellinen intentio on varsin selvä. Tahdotaan yhden tai korkeintaan kahden järjestön malli, jossa herätysliiketaustaiset lähetysjärjestöt eivät ole mukana. Nyt voimassa oleva viisivuotinen sopimuskausi päättyy vuonna 2028, ja aloitteen tavoitteena on uuden mallin voimaan tuleminen tuolloin.