Maailma on hullu ja tulee aina vain hullummaksi, kuin turkulaisen konkariduon Matin ja Tepon laulussa: ”Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy. Tule mukanani juhlimaan.” Mikä parikymmentä vuotta sitten oli normaalia, on tänään yleisen mielipiteen tuomitsemaa, ja epänormaalista on tehty trendikästä. Mikä ennen oli häpeällistä, on tänään ylpeyden aihe. Nuoret ovat ahdistuneita yrittäessään rakentaa omaa identiteettiään uuden arvomaailman hyväksymistä aineksista ja pelätessään maailmanlopun kauhukuvien värittämää tulevaisuutta. Suurvaltojen johtajat, joiden salkuissa on koko maailman tuhoamiseen riittävän ydinasearsenaalin laukaisukoodit, ovat arvaamattomia kuin lauantaisen lottoarvonnan numerot. Perinteistä hengellisyyttä korvataan epämääräisellä henkisyydellä, johon haetaan vaikutteita idän uskonnoista ja uushenkisyydestä. Kirkossa tunnutaan olevan enemmän huolissaan metsistä kuin ihmisten iankaikkisista sieluista.
Kaiken tämän keskellä kristityn sydämessä alkaa soida yhä useammin vanha adventin laulu kauniilla Johann Sebastian Bachin sävelmällä: ”Oi saavu, Jeesus, miks viivyt sä vielä, miksi viivyt sä vielä? Raskas on kulkuni maisella tiellä, tällä tiellä.” (SK 7) Onhan Jeesus luvannut tuoda selvyyden ja oikeuden tullessaan kerran takaisin. Silloin maailmasta vihdoin loppuu kaikki hulluus ja pahuus, joka ihmiskuntaa on vaivannut Aadamista ja Eevasta asti – ja joka yhä painaa myös omaa sydäntäni. Lopulta taitaa olla niin, että juuri oman sydämeni hulluuteen ja pahuuteen kaikkein kipeimmin kaipaan auttajaa, häntä, joka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.
Sydämeni huutaa: ”Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä? Oi saavu, Jeesus.” Ja Jeesus vastaa: ”Minä tulen pian.” Aamen. Tule, Herra Jeesus!
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
