Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Seppo Laakso: Ei ole täällä mitään pysyvää. Keskusteluja luopumisesta Veijo Järvisen kanssa. Väyläkirjat 2025.

Psykoterapeutti Seppo Laakso sai keväällä 2024 yllättävän tehtävän. Hänen ystävänsä ja entinen työtoverinsa, Harjavallan kirkkoherran toimesta eläköitynyt Veijo Järvinen (1945–2024) pyysi Laaksoa kirjoittamaan kirjan luopumisen koulusta. Tuolloin hoitokodissa asuneella Järvisellä oli elinaikaa enää joitakin kuukausia, vaikka hän ei sitä silloin tiennytkään. Järvinen halusi Laakson kanssa pohtia tunteita, joita ihmisessä herää, kun hän tietää, että kuolema lähestyy. ”Olen elämässäni pitänyt aika monta puhetta luopumisesta ja kaiken jättämisestä, kun olen siunannut vainajia. Mielestäni en ole puhunut väärin, mutta syvyysulottuvuus on tullut nyt vasta. Ovi on ollut raollaan tällä, ja nyt se on jo aika lailla auki”, Järvinen pohti. Hänelle vaikeinta oli luopumisessa se, ettei hän enää näkisi läheisiään, kun olisi poissa.

Ei ole täällä mitään pysyvää koostuu Veijo Järvisen ja Seppo Laakson pohdinnoista, jotka punoutuvat yhteen niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, joita Laaksossa herää hänen saatellessaan ystäväänsä kohti kuoleman hetkeä. Yhteiset rukoushetket ovat tärkeitä miehille, jotka ovat tehneet yhdessä Athos-vuorelle suuntautuneen pyhiinvaelluksenkin. Järvinen ei voi enää osallistua kotiseurakuntansa messuun eikä jaksa aina edes sanoa Isä meidän -rukoukseen kuin ”Amen”.

Leena Ylimäki toivoo, että teatteria taidemuotona voitaisiin hyödyntää enemmän kirkossa ja kristillisissä järjestöissä.  

Leena Ylimäki oli ujo ja arka lapsi, joka rakasti teatteria.

– Teimme serkkujen kanssa mummolassa lapsuuden kesinä sketsejä. Puutarhakeinu toimi katsomona mummille ja muille aikuisille. Haaveilin näyttelemisestä ja minulla oli siihen ujoudestani huolimatta sisäinen palo, Ylimäki kertoo.

Maata Näkyvissä -festareiden ja Sleyn nuorisotyön johtaja Juha Heinonen sai elokuussa Glow-festivaalissa Vuoden Gospel-tunnus -palkinnon. Heinonen on tehnyt vuosikymmenten ajan laajaa työtä suomalaisen gospelmusiikin ja nuorisotyön parissa.

Se oli yllätys! Rinnallani ehdokkaina samassa palkintokategoriassa oli niin kovaa porukkaa, kuten Anna-Mari Kaskinen, jota on palkittu niin monesta muustakin syystä. Kyllä se tuntui hienolta ja olin tosi yllättynyt. En ole koskaan tehnyt työtä tunnustusten takia, mutta kun tällaisen saa, niin se rohkaisee ja antaa voimia jatkaa.

Minulle gospel on aina ollut enemmän kuin musiikkia. Olen ollut pienestä asti gospeldiggari (LIISA VOISKO TUOHONKURSIIVIN LISÄKSI/SIJAAN TEHDÄ SELLASEN MERKKIVÄLIEN HARVENNUKSEN, KUN ON VAIKEA SANA T: MARTTI): kymmenvuotiaana kuuntelin Jaakko Löytyn ensimmäistä levyä Asioita, joista vaietaan ja pian sen jälkeen Pro Fiden toista albumia. Kaikki lähti niistä hetkistä. Ajattelen, että gospel on maailman paras väline maailman parhaalle viestille Jumalan rakkaudesta, joka tulee ilmi Jeesuksessa. Moni ajattelee, että se on vähättelyä, jos sanon, että gospel on väline – mutta sehän on valtava asia, jos saa olla väline evankeliumille.

Raamatunlukusuunnitelmani käskee minun avata Filippiläiskirjeen. Sen ensimmäisessä luvussa apostoli Paavali tuskailee kahden kaipuun välillä: toisaalta halu päästä perille jäytää jo vahvana, toisaalta orastavat seurakunnat tarvitsevat Paavalia opettajakseen. Jään makustelemaan Paavalin tapaa kuvata kaipuuta taivaaseen: “Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” Taivaskaipuu on toki minullekin tuttu tunne, mutta Paavalille Kristus on niin kaikki kaikessa, että joudun väkisinkin pohtimaan, mikä oikeastaan saa minut kaipaamaan taivaaseen.

Usein samaistun profeetta Eliaan, joka oli niin kyllästynyt taistelemaan pahuutta vastaan, että pyysi Jumalaa jo ottamaan hänet pois. Kun velvollisuudet kasaantuvat, ihmissuhteet sakkaavat ja maailman murheet painavat raskaina hartioita, tuntuu luontevalta huokailla Jumalan puoleen. Kaipaanko kuitenkaan hänen luokseen silloin, kun ystäviä riittää ympärillä ja hankkeeni tuntuvat menestyvän?

Muistan, kuinka joskus lapsena luin Ilmestyskirjaa ensimmäistä kertaa. Siinä taivas kuvattiin kyllä kauniina ja upeana, mutta silti en voinut pettymykselleni mitään. Ihmisen osa vaikutti olevan laulaa ylistyslauluja Jumalan edessä, ja vieläpä kokonaisen ikuisuuden. Ajattelin, että ennen pitkää kyllästyisin takuuvarmasti. Nykyäänkin aikoina, jolloin rukouselämä tuntuu takkuavan, ajatus ikuisesta ylistyksestä ei ole se rohkaisevin. Ehkä se kuitenkin on sitä, mitä sieluni todella haluaa silloin, kun mikään synti ei ole sitä repimässä vääriin suuntiin.

Suomessa on toiminut luterilaisia vapaakirkkoja melkein sadan vuoden ajan ja ensimmäiset vapaakirkot syntyivät evankelisen liikkeen sisällä. Uudet kirkot vaikuttivat osaltaan valtakirkon myönteisempään suhtautumiseen evankelisuutta kohtaan: evankelisia ei voinut kohdella miten vain, sillä valtakirkolle oli olemassa vaihtoehto.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on selkeästi suurin maassamme toimivista kristillisistä kirkoista. Vaikka sen jäsenmäärä onkin ollut viimeiset parikymmentä vuotta pahasti laskussa, jäsenmäärä on edelleen ylivoimainen suhteessa muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tosin mitattaessa aktiivisesti seurakuntaelämään osallistuvien osuutta erot tasoittuvat.

Kirkko mielletään Suomessa luterilaisuuden synonyymiksi siitä huolimatta, että Suomessa toimii useita itsenäisiä luterilaisia kirkkoja, joista osa on ollut olemassa jo yli sata vuotta. Niiden jäsenmäärä on ollut varsin vaatimaton ja niiden syntyhistoria vaihteleva. Tässä artikkelissa tarkastellaan lyhyesti suomalaisia luterilaisia vapaakirkkoja painottuen sellaisiin kirkkoihin, jotka yhä ovat toiminnassa.

Kirkkohallituksen täysistunto päätti kokouksessaan 27.8. vuoden 2026 kirkkokolehdeista. Esitys oli, että kaikille kirkon lähetysjärjestöille annetaan vähintään yksi virallinen kirkkokolehti. Kokouksessa tehtiin kuitenkin vastaesitys, jossa lähetysjärjestöistä kaksi, Sley ja Kansanlähetys, jätettäisiin ilman virallista kolehtia. Vastaesitys voitti äänin 6–4. Kirkkohallituksen täysistunnon enemmistö siis päätti ruveta erottelemaan jyviä akanoista ja piti Sleytä ja Kansanlähetystä akanoina, jotka sopii heittää pois. Virallisen kolehdin menettäminen merkinnee Sleylle noin 50 000 euroa kolehtitulojen pienenemistä.

Kyseinen päätös kertoo paljon kirkkomme nykytilasta. Heti kokouksen jälkeen Tulkaa kaikki -liike juhli päätöstä ja kiitti kaikkia aktiivejaan, jotka olivat kirjelmöineet aiheesta kirkkohallitukselle. Kirkossa valtaa näyttää siis pitävän perinteisiä kirkollisia arvoja halveksiva Tulkaa kaikki -liike, joka pystyy painostamaan päättäviä elimiä ja jonka pääagenda on konservatiivisten kristittyjen vaientaminen ja saattaminen marginaaliin kirkossa. Samalla äänestyspäätös todistaa taas kerran kirkon vahvasta jakautumisesta.

Kirkkohallituksen päätös on sopimusrikkomus. Kirkon ja sen lähetysjärjestöjen välillä on laadittu sopimus, jossa todetaan muun muassa: ”Kirkko sitoutuu kohtelemaan kaikkia lähetysjärjestöjään yhdenvertaisin perustein.” Mitkään sopimukset ja sitoumukset eivät näytä merkitsevän kirkon radikaaleille uudistushenkisille mitään, kun he haluavat ajaa kirkkoa hajottavaa agendaansa.

Kansanlähetyksen toiminnanjohtaja Daniel Nummela pitää todennäköisenä, että jos piispojen suhtautuminen herätysliikkeisiin ei muutu, syntyy toinen kirkko.

Huhtikuussa seitsemän herätysliikejärjestöä kokoontui Ryttylän Kansanlähetysopistolle pohtimaan tulevaisuutta. Tapahtuman nimi oli Kirkkokansan teologinen symposium. Taustalla oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen herätysliikkeiden kiristyneet välit. Erityisesti Sley ja Kansanlähetys ovat olleet kriisin polttopisteessä, koska ne ovat kirkon virallisia lähetysjärjestöjä, mutta eivät ole pappisviran ja avioliiton suhteen taipuneet liberaalille kannalle. Muun muassa Inkerin kirkossa suoritettujen pappisvihkimysten vuoksi Sleyn ja Kansanlähetyksen lähetysjärjestöstatus oli vaakalaudalla, mutta niin kutsutun kuulemismenettelyn jälkeen järjestöt saivat sen säilyttää.

Ainakin toistaiseksi.

Kutsu Jumalan pitoihin ei ole mikä tahansa kaunis kukkakortti, jota ihastellaan jääkaapin ovessa. Tässä kutsussa on ihmeellinen voima. Se siirtää ihmisen pimeyden vallasta valon valtakuntaan.

Kotona Vammalassa olin kerran menossa syömään paikalliseen ravintolaan. Aikeeni esti suuri valkoinen kyltti, jossa luki: ”Kutsuvierastilaisuus”. Ravintola oli täyttynyt kutsutuista, joiden joukossa minä en ollut. Nälkäisenä käännyin ovelta.

Ehkä sinäkin olet joskus odottanut kutsua juhlaan, josta ystäväsi on etukäteen kertonut. Olet kuitenkin jäänyt ilman kutsua. Et ollutkaan juhlien järjestäjän kanssa niin läheinen ystävä kuin olit kuvitellut. Mielesi täyttivät pettymys ja synkät ajatukset.

Yhdellä kirkolla ei ole piispoja, toinen menetti 35 vuodessa puolet jäsenistään ja kolmannessa ei edes rukoilla muuhun luterilaiseen kirkkoyhteyteen kuuluvien kanssa. Sanansaattaja esittelee Yhdysvaltain suurimmat luterilaiset kirkot.

Missouri-synodi, Yhdysvaltain toiseksi suurin luterilainen kirkko, on yksi niistä harvoista kirkkokunnista, jotka ovat pystyneet kääntämään kirkon suunnan liberaaliteologiasta takaisin Raamattuun ja tunnustukseen, Suomen evankelis-luterilaisen Lähetyshiippakunnan piispa ja Kansainvälisen luterilaisen neuvoston puheenjohtaja Juhana Pohjola sanoo.

Hän tarkoittaa vuoden 1974 tapahtumia. Tällöin liberaalimpaa raamatuntulkintaa edustaneet St. Louisin seminaarin opiskelijat marssivat ulos kampukselta ja lopulta koko kirkosta vieden mukanaan suurimman osan seminaarin henkilökunnasta, useita kirkon pastoreita ja noin satatuhatta maallikkoa.

Viime aikoina on aiheellisesti huolestuttu demokratian tilasta ja tulevaisuudesta niin omassa maassamme kuin maailmanlaajuisesti. Demokraattisten valtioiden määrä on vähentynyt. Myös demokratioiden sisäinen kehitys on monin paikoin ottanut takapakkia.

Suomi on pärjännyt hyvin kansainvälisissä demokratia- ja oikeusvaltiovertailuissa. Silti meidänkin maassamme on useita kehityskulkuja, jotka haastavat demokratian. Sen vuoksi valtioneuvosto antoi viime keväänä periaatepäätöksen kansallisesta ohjelmasta demokratian ja osallistumisen edistämiseksi.

Demokratian periaatteita sovelletaan myös muille aloille kuin poliittiseen elämään. Usein demokratia tulee esille puhuttaessa kirkon elämästä ja päätöksenteosta. Asia ei ole kuitenkaan yksiselitteinen ja ongelmaton.