Sanansaattajan maksulliset artikkelit

Kävelen Jouni Perttulan kanssa Sastamalassa Rautaveden rannalla kulkevaa ulkoilureittiä.  Vesi virtaa Vammaskoskessa vakaasti pyörteillen kohti Kokemäenjokea. Sulan jälkeen alkaa jää. Siellä joku näkyy lykkivän potkukelkkaa. Huomautan, että täällä virtapaikkoja on muuallakin kuin koskessa.

Evankeliumiyhdistystä on viime aikoina parjattu siitä, että se on muuttanut iloisen evankelisuuden ankaraksi naisten pappeuden vastustamiseksi ja sukupuolivähemmistöjen syrjimiseksi. On kuitenkin syytä rehellisesti arvioida lähihistorian tapahtumia ja miettiä, kuka on muuttunut, kuka taas ei. Suomalainen yhteiskunta ja sen mukana Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat muuttuneet radikaalisti. Luulen, että moni varsinkin vanhemman sukupolven edustaja on viimeisten parin vuosikymmenen aikana ihmetellen pudistellut päätään ja kauhistunut muutosten suuntaa ja nopeutta. On toki ymmärrettävää, että sen silmissä, joka istuu kiihtyvää vauhtia kulkevan junan kyydissä, paikallaan pysyvät asiat näyttävät liikkuvan. Arvelen, että tästä näköharhasta on kysymys, kun Evankeliumiyhdistyksen syytetään muuttuneen kovaksi ja armottomaksi. Me emme ole muuttuneet.

Juha Tapion tekemässä laulussa ”Väsyneet maan” (Siionin kannel 2 -laulukirjassa) puhutellaan elämässään erilaisia vastoinkäymisiä kokeneita ihmisiä: väsyneitä, masentuneita, unohdettuja ja langenneita.  Toinen säkeistö alkaa sanoilla: “Kuulkaa hiljaiset maan: ylöspäin me saamme katseen kohottaa”. ”Maan hiljaiset” on hyvin raamatullinen termi, joka esiintyy niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa.

Kristittyjä vainottuja on maailmalla marginaali määrä, kirjoitti Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja Jenny Kasongo yhteisöpalvelu X:ssä viime marraskuussa sen jälkeen, kun tiedotusvälineissä oli vihjattu Suomen hallituksen suunnitelmista suosia kristittyjä pakolaisia muiden ryhmien kustannuksella. Kasongo poisti sittemmin twiittinsä.

Miten sinusta tuli muusikko?

On suuri vahinko, että yksityisrippi on jäänyt luterilaisessa kirkossa melkein kokonaan pois käytöstä. Rippiä pidetään katolisten ja ortodoksien juttuna. Uskonpuhdistajat poistivat kyllä rippipakon, mutta tarkoitus ei suinkaan ollut poistaa rippiä. Luther kirjoitti ripistä Vähään ja Isoon katekismukseen ikään kuin se olisi kolmas sakramentti.

Moni lähtee lähetystyöhön tiedostamatta omia motiivejaan, esimerkiksi saadakseen työalueella paikallisilta ihmisiltä hyväksyntää ja arvostusta, toteaa Raija Hämynen.

Olen usein todennut, että kirkko-oppi on minulle henkilökohtaisesti sietämiskysymys. Jokaisella yhteisöllä on omat lajityypilliset puutteensa. Kannattaa kuulua sellaiseen yhteisöön, jonka puutteita jaksaa sietää, sanoi dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä tammikuun alussa.