Essi Tuomala

Kristillinen tunnustus syntyi, kun juutalaiseen yhden Jumalan tunnustamiseen lisättiin usko yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen. Se selvittää, miten ihmeessä ”yksi Jumala” voi tarkoittaa Luojan lisäksi myös Jeesusta. Ilman Nikean tunnustusta jäisimme loputtomasti pohtimaan Jeesuksen roolia.

Toukokuun viimeisenä päivänä 1534 Lutherin työtoveri Philipp Melanchton lähetti ystävälleen, lakimies Benedict Paulille kirjeen. Siinä Melanchton kertoi, että heidän luokseen Wittenbergiin oli tullut yllättäen ”vaeltava arabi”, jolla ei ollut minkäänlaista suosituskirjettä mukanaan. Vieras oli kuitenkin onnistunut tekemään Lutheriin ja Melanchtoniin vaikutuksen oppineisuudellaan. Halki keväisen Saksan matkustanut, etelän suunnalta saapunut vieras ei osannut lainkaan latinaa eikä kreikkaa, mutta puhui jonkin verran italian kieltä. Tulkin välityksellä saksalaisteologit olivat käyneet vieraansa kanssa opillista keskustelua kolminaisuudesta.

Kertojana toimii ei sen enempää tai vähempää kuin itse Kuolema. Asialla ei kuitenkaan ole kolkko viikatemies vaan väsynyt ja inhimillinen sielujenkerääjä, joka yrittää selviytyä ylityöllistymisestään välttelemällä henkiin jääneitä ja keskittymällä taivaan väreihin. Päähenkilö Liesel puolestaan lukee pommisuojassa ääneen kirjoja, kovasuinen kasvattiäiti pyykkää ja lempeä kasvatti-isä soittaa haitaria sätkä suupielessä eikä tule hyväksytyksi kansallissosialistisen puolueen jäseneksi.

Kultit ja muut epäterveet uskonnolliset ryhmät ovat viihdeteollisuudelle kannattava bisnes. Viime vuosina on julkaistu useita kirjoja erilaisista lahkoista, ja suoratoistopalvelut syöksevät jatkuvalla syötöllä ulos dokumenttisarjoja, jotka käsittelevät esimerkiksi moniavioisia mormoneja tai amerikkalaisia ”fundamentalisteja”, lainausmerkeillä tai ilman. Tässäkin lehdessä on esitelty kotimainen Lahko-niminen podcast-sarja.

Kävelen Jouni Perttulan kanssa Sastamalassa Rautaveden rannalla kulkevaa ulkoilureittiä.  Vesi virtaa Vammaskoskessa vakaasti pyörteillen kohti Kokemäenjokea. Sulan jälkeen alkaa jää. Siellä joku näkyy lykkivän potkukelkkaa. Huomautan, että täällä virtapaikkoja on muuallakin kuin koskessa.

Evankeliumiyhdistystä on viime aikoina parjattu siitä, että se on muuttanut iloisen evankelisuuden ankaraksi naisten pappeuden vastustamiseksi ja sukupuolivähemmistöjen syrjimiseksi. On kuitenkin syytä rehellisesti arvioida lähihistorian tapahtumia ja miettiä, kuka on muuttunut, kuka taas ei. Suomalainen yhteiskunta ja sen mukana Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat muuttuneet radikaalisti. Luulen, että moni varsinkin vanhemman sukupolven edustaja on viimeisten parin vuosikymmenen aikana ihmetellen pudistellut päätään ja kauhistunut muutosten suuntaa ja nopeutta. On toki ymmärrettävää, että sen silmissä, joka istuu kiihtyvää vauhtia kulkevan junan kyydissä, paikallaan pysyvät asiat näyttävät liikkuvan. Arvelen, että tästä näköharhasta on kysymys, kun Evankeliumiyhdistyksen syytetään muuttuneen kovaksi ja armottomaksi. Me emme ole muuttuneet.

Juha Tapion tekemässä laulussa ”Väsyneet maan” (Siionin kannel 2 -laulukirjassa) puhutellaan elämässään erilaisia vastoinkäymisiä kokeneita ihmisiä: väsyneitä, masentuneita, unohdettuja ja langenneita.  Toinen säkeistö alkaa sanoilla: “Kuulkaa hiljaiset maan: ylöspäin me saamme katseen kohottaa”. ”Maan hiljaiset” on hyvin raamatullinen termi, joka esiintyy niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa.

Kristittyjä vainottuja on maailmalla marginaali määrä, kirjoitti Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja Jenny Kasongo yhteisöpalvelu X:ssä viime marraskuussa sen jälkeen, kun tiedotusvälineissä oli vihjattu Suomen hallituksen suunnitelmista suosia kristittyjä pakolaisia muiden ryhmien kustannuksella. Kasongo poisti sittemmin twiittinsä.

Miten sinusta tuli muusikko?

On suuri vahinko, että yksityisrippi on jäänyt luterilaisessa kirkossa melkein kokonaan pois käytöstä. Rippiä pidetään katolisten ja ortodoksien juttuna. Uskonpuhdistajat poistivat kyllä rippipakon, mutta tarkoitus ei suinkaan ollut poistaa rippiä. Luther kirjoitti ripistä Vähään ja Isoon katekismukseen ikään kuin se olisi kolmas sakramentti.