Olin metsässä kävelyllä parivuotiaan kummilapseni kanssa. Olen juossut samaisen metsän läpi kulkevaa pururataa pitkin lukemattomia kertoja. Se on minulle tuttu metsä, oletan tietäväni hyvin millainen maasto ja kasvillisuus siellä on, koska olen liikkunut siellä usein. Tuttu ympäristö muuttuu usein sellaiseksi, jonka kuvittelee tuntevansa ja josta otaksuu tietävänsä kaiken. Niinpä siihen lakkaa kiinnittämästä huomiota.
Kummilapseni suhtautui metsään hyvin toisella tavalla: uteliaana ja suurella mielenkiinnolla. Hän ei kiirehtinyt, hänelle etenemistä tärkeämpää tuntui olevan pysähtely. Metsä ei ollutkaan vain ihan tavallinen metsä, se oli tosi mielenkiintoinen paikka. Aina, kun olimme edenneet vähän matkaa polulla, lapsi pysähtyi ja huudahti: ”Hei, etsitään jotain!” Sitten tutkimme maata, puita ja mättäitä, kunnes löysimme jotain, johon huomio kiinnittyi. Sieni! Ketunleipä! Kolo vanhassa kannossa! Pieni kärpänen! Kuollut sammakko! Muutaman sadan metrin matkalla ehdimme löytää vaikka mitä, kun pysähdyimme etsimään. Ja siinä metsästä asioita löytäessämme tulin pysähtyneeksi myös lapsen lähelle ja opin hänestä paljon uutta. Opin, että hän osaa jo nimetä joitakin kasveja. Opin, että hänen mielestään ketunleipä maistuu hyvältä. Ja opin, että pientä mietityttää kuka hoitaa kuolleita tai sairaita eläimiä.
Olen opetellut Nikean uskontunnustuksen ulkoa yli kolmenkymmentä vuotta sitten kirkon penkissä istuessani. Vaikea sanoa, opinko sanat lukemalla vai kuuntelemalla. Kirkon sivuosan penkissä istuva Pentti lausui uskontunnustukset aina hyvin kovalla äänellä, eikä tekstiin tarvinnut edes keskittyä, kun kuunteli hänen sanojaan ja lausui mukana.
Laadukas verkkojournalismi vaatii resursseja.
Vain 6,9 € kuukaudessa saat Sanansaattajan verkkojutut luettaviksesi
ja tuet kristillisiä kirjoittajia.
